30.08.2006 Ivalo
Lähdin kotoa aamuneljältä lentokenttätaksilla. Blue1:n lento nousi Helsinki-Vantaalta 5:30 aamuhämärässä. Elämäni ensimmäinen reittilento oli upea kokemus. Maailma näyttää kauniilta, kun korkealta katsoo. Aiemmat kokemukset lentämisestä ovat pienkoneesta ja helikopterista, jotein sain maailmaan taas aivan uuden näkökulman, kirjaimellisesti. Laskeutuminen Rovaniemelle ei tosin sujunut ongelmitta, vaan ensimmäinen lähestyminen keskeytettiin huonon näkyvyyden vuoksi. Taksikuski kertoi myöhemmin tämän olevan Rovaniemellä normaalia, sillä lentokenttä sijaitsee vaaralla. Ilmankos siellä riittää sumua.
Laskeutuminen ei myöhästynyt liikaa jatkoyhteyttä ajatellen ja jatkoin taksilla huoltoasemalle, missä taksi odotti hakiessani suklaat ja nestekaasut. Tämän jälkeen jatkoin linja-autoasemalle ja Ivalon bussiin. Matka ei ole ihan lyhyt, mutta eipä tänne tultu kiirettä pitämäänkään.
Ivalossa huomasin rinkan lantiovyön vahingoittuneen lennolla käyttökelvottomaksi. Lähikaupan myyjä tiesi kuitenkin kertoa, että paikkakunnalla on suutari. Kävelin pari kilometriä neuvottuun suuntaan ja suutari löytyikin suuren kalastusvälinemäärän keskeltä. Hän kuitenkin valitteli, että välineet on kesäksi pakattu pois ja ehdotti, että kysyn paluumatkan varrella bisnestään pyörittävältä verhoilijalta, josko hänellä olisi sopivat korjausvälineet. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla, joten lähdin verhoilijaa etsimään ja sain kuin sainkin lantiovyön korjatuksi. Vitosen hintakaan ei päätä huimannut. Verhoilija myös kertoi suutarin talvella kertovan olevansa talvilomalla ja keskittyvän silloinkin kalastusvälineiden myyntiin. Ei näitä pohjoisen ihmisiä voi ymmärtää.
Korjaus kuitenkin sai minut myöhästymään päivän ainoasta kuljetuksesta Lemmenjoelle, joten kävin hakemassa ruokaa lähikaupasta ja lähdin läheiselle leirintäalueelle yöpymään. Huomenna sitten.
02.09.2006 Postijoenlatva
Olo on rauhallinen. Päivä ehti jo vähän käydä voimille, mutta saavuin perille hyvissä ajoin vähän jälkeen kuuden. Samalla tuli todettua, että osaan edelleen suunnistaa kartalla ja kompassilla erinomaisen tarkasti, joskaan en nopeasti. Sijainti tuli tarkistettua GPS:stä kolmesti päivän aikana ja nekin valittujen selkeiden maamerkkien kohdalla hengessä ”olenhan minä juuri tässä”. Olin.
Edellinen yö tuli vietettyä Martiniiskonpalon lentopaikalla. Siellä on entinen ”puhelinkoppi” erämaakirjastona ja lattialle mahtuu mukavasti yksi mies ja oleelliset varusteet. Rinkka yöpyi sadesuojan kanssa ulkona. Paikka löytyi itse asiassa sattumalta, sillä olin suunnitellut telttailevani palolla ja käyttäväni lentokentän rakennusta tuulensuojana ruoanlaitossa. Mukavammin kävi.
Matka martiniiskonpalolle puolestaan oli koetellut lähinnä henkisesti. Tieto siitä, että on poistunut ihmisten ilmoilta teki omalla erikoisella tavallaan yksinäiseksi. Mielessä pyöri huoli suunnistustaidon nykytilasta, suurimittakaavaisesta kartasta, akkujen kestosta, säästä ja ihan pikkuisen myös perille ehtimisestä ennen, kuin minut ilmoitetaan kadonneeksi. Eikä tunturiin kuulu lähteä yksin, kaikkihan sen tietävät. Vaan kenen kanssa minä muka olisin lähtenyt? Monesti naisystävän, mutta edellinen tuli, hyvistä syistä, jätettyä. Ei silti, vaikka naisia on mukana kulkenut, ei toistaiseksi yhdestäkään olisi ihan näin rankkaan reissuun kaveriksi ollut. Mielessä ehti ajatusketjun jatkoksi käydä myös se hieman ikävämpi tapahtuma, että sain pakit söpöltä tytöltä, josta olin jopa oikeasti kiinnostunut. Sitten ajatukset eksyivät pojuun ja se taisi olla mielialojen varsinainen käännekohta. Kun vielä hieman myöhemmin kiipesin Kangasniemen päälle ja näin ensimmäistä kertaa sitä varsinaista karua Lappia, aloinkin olla pitkälti hymyilevä mies. Suunnistuskin selvästi sujui ja luonto lumosi kauneudellaan.
Tämä päivä oli pitkälti työvoitto. Eilisen karuuden jälkeen tuli tutustuttua tarkemmin myös toiseen lapin ominaispiirteeseen. Suollakin siis voi kasvaa puuvartisia kasveja. Ja paljon. Ja ne voivat haitata liikkumista varsin tehokkaasti. Pienellä kävelytekniikan hionnalla kulku kävi suhteellisen vaivattomasti kuitenkin myös vaivaiskoivikoissa. Nenällenikin lensin vain kerran ja sekin siihen viimeiseen vaivaiskoivuun erään suon reunassa, kun luulin, ettei jalkaa enää tarvitse niin huolella nostaa.
Perille pääsy tänne todella keskelle ei mitään oli uskomaton tunne. Peseytyminen ja pyykkien pesu kylmässä vedessä tuntuivat sillä hetkellä jopa hyvältä. Päivän matka oli takana ja luottamus omaan pärjäämiseen vahva. Yksinäisyyskin tuntuu nyt kotoisammalta. Täällä kokee asiat eri tavoin kaiken ollessa erilaista. Yön ”Hetki kahden” kännykän kuulokkeilla voi olla ylellisyys ja onkin pilvisellä säällä, sillä akut huutavat armoa. Hörppy Laphroaigia voi olla taivas. Ja ystäviään osaa arvostaa. Te, jotka osaatte tunnistaa itsenne edellisestä, kiitos kun olette olemassa. Täällä huomaa, miten minun arkeeni kuuluu loputon määrä mukavia asioita, joita vain ei tule ajatelleeksi. Ja taas toisaalta, täällä tuntee vahvasti elävänsä. Keskellä luonnon käsittämätöntä kauneutta ja jylhyyttä kokee jotain pyhää, jota ei juuri voi kuvailla. Se on mielentila. Omanlaistaan rakkautta maailmaan. Täällä on mukava olla. Erityisesti, kun sai jalkaan kuivat sukat ;)
03.09.2006 Vaskolompolo
Sade jatkuu. Koko matkan on taivas ollut umpipilvessä. Välillä tulee pientä tihkua ja välillä satelee. Kunnon rankkasadetta ei ole tosin sitäkään näkynyt. Toinen, mitä ei ole näkynyt, ovat ihmiset. Lähdettyäni erämaa-alueen puolelle en ole nähnyt ainoatakaan ihmistä. Edelliset kävijät tällä tuvalla ovat lähteneet 16.8. Siitä on jo yli puoli kuukautta. Korostaa yksinäisyyttä mielenkiintoisella tavalla. Mutta yksinäisyyteen tottuu ja se on alkanut jo näkyä. Ajatus siitä, ettei monien kilometrien säteellä ole ketään muuta alkaa tuntua jo ihan luontevalta.
Lapin luonto antoi myös tänään turhan koppavalle etelän miehelle opetuksen. Upposin molemmin jaloin suohon puoleen sääreen asti. Kuusamossa on tullut kuitenkin kuljettua soilla sen verran, että mahdollisuutta on tullut ajatelleeksi, vaikka aiemmin ei ole vahinkoa sattunut. Heittäydyin siis selälleni mättäälle ja avasin lantiovyön. Totesin maan takana sen verran kovaksi, ettei rinkkaa tarvinnut vetää pelastusvälineeksi ja irrottelin itseni suosta, missään vaiheessa minkäänlaista paniikkia kokematta. Itse asiassa jo selälläni, kun tiesin ettei mitään vaaraa enää ole, alkoi jo hymyilyttää. Pitikin yrittää, vaikka paikka näytti kehnolta. Sille suolle en enää lähtenyt, inttäminen luontoäidin kanssa keskellä erämaata kun tuntuu jotenkin sopimattomalta. Seuraavat suot taas toki ylitin, mutta suuremmalla kunnioituksella ja tarkemmin reittiä etsien.
Myös purojen ylityksiä tuli tänään useita ja lisäksi se reissun ensimmäinen kunnollinen kahlaus. Saapuessani Vaskojoelle Vaskonkuolpuman kohdalla huomasin, että tavanomainen vaellussauvan sahaus rantakoivikosta ja kiviä pitkin yli kenkien vedenpitävyyttä kiitellen ei toimisi tällä kertaa. Virta ei ollut voimakas eikä turhan syvä, vain ehkä jonkin verran vyötärön yli. Pohjakin oli tukevaa kivikkoa. Kahlaus ilman vaatteita rinkkaa uittaen olisi onnistunut, mutta olin kuulevinani yläjuoksulta kohinaa ja päätin tarkistaa sen ensin ja kuten olin toivonutkin, koskihan siellä kohisi. Sahasin itselleni tavanomaista pidemmän ja tukevamman koivun, sidoin kengät rinkkaan ja kahlasin sukat jalassa yli. Vettä ei ollut kuin puoleen reiteen, mutta virran voima tuntui silti. Kiirehtimättä, tarkoin askeleet valiten ja sauvasta tukea ottaen pääsin kevyesti yli ilman, että tasapaino olisi missään kohtaa horjunut. Vastarannalla puristin sukat kuiviksi ja laitoin kengät jalkaan. Niille, jotka eivät ole vaeltaneet neljää päivää sateessa täytynee mainita, että sukat olivat tämän jälkeen jopa hieman kuivemmat, kuin ennen ylitystä. Katselin hetken koskea ja nautin uuden kokemuksen tuomasta voitontunteesta.
04.09.2006, aamu. Vaskolompolo
Epätodellinen olo. Lähden pian kävelemään ja joitakin tunteja myöhemmin olen jälleen Soneran kuuluvuusalueella. Sinistä taivasta saati aurinkoa ei ole koko matkan aikana näkynyt, joten akut ovat liian vähissä Pöyrisjärvelle. Huiputettuani Peltotunturin aion siis ilmoittaa reitin muutoksesta, yöpyä tunturissa ja siirtyä jonkinmoisella autokuljetuksella huomenna Hettaan ladatakseni akut ja jatkaakseni etelään Hetta-Pallas reittiä. Tänään kuulen ja huomenna näen ihmisiä. Outoa.
04.09.2006 Peltotunturi
Leiri on pystytetty ja mies makuupussissa. Paikka on Muurijärven lounaisranta Peltotunturilla. Tätä päivää leimasi kiireettömyys. Alkumatkasta pidin paljon taukoja milloin milläkin tekosyyllä ja nautin olostani. Mitään kiirettä ei tosiaan ollut, sillä kuuden kilometrin päässä odotti erämaan pikatie, poromiesten mönkijäura. Sitä pitkin taittuikin suurin osa matkasta vauhdikkaasti ja hitaasta alkumatkasta huolimatta lähdin kuuden aikaan huiputtamaan Peltotunturia, jonka huipun saavutin puolisen tuntia myöhemmin. Koska kyseisellä huipulla kulkee myös Suomen ja Norjan raja, piti tietysti käydä ulkomailla. Tämän kokemuksen perusteella ei Norja Suomesta eroa.
Tämän päivän onnettomuus sattui puroa ylittäessä. Viimeinen kivi ei ollutkaan kivi vaan mutapaakku, jonka läpi jalka upposi puron pohjaan asti. Tämä oli kymmenisen senttiä enemmän kuin kengän varren mitta, joten sukkia sai taas puristaa kuivaksi. Tällä kertaa tosin vain yhden.
Leiripuuhissa tuli myös tehtyä uusi keksintö. Päätin asetella kosteaan maahan teltan eteiseen avaruushuovan ja huomasin sen täsmälleen saman pituiseksi kuin Akton sisäteltta. Avaruushuovan kulmissa olevien purjerenkaiden kautta sen sai siis kätevästi kiinni sisäteltan ripustuksiin. Eteisen lattian lisäksi sain vielä neliskulmaisen lattiallisen alueen teltan eteen, mikä on aivan uskomattoman kätevää. Miksi en keksinyt tätä aiemmin?
Auringonlasku näkyy tunturilla kauan. Pimeys on jo laskeutunut, mutta taivaanrannassa kajastaa vielä. Täällä on kylmää, kosteaa ja uskomattoman kaunista. Kylmyyteen auttaa hyvä makuupussi, kosteuteen varusteiden kuivatus aikanaan ja kauneudesta on hyvä nauttia tietäen, ettei Lapista tarvitse tulla pois vielä moneen päivään. Tänään aurinkokin näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Sää muuttui oikeasti eikä vain meteorologin lupauksissa puolipilviseksi ja oikea vaellusvaatetus t-paidaksi ja shortseiksi. Tämä seutu yllättää kerta toisensa jälkeen.
Taivaanrannan tummuessa ilmestyvät tähdet ja revontulet loistamaan kirkkaalle yötaivaalle tyynen tunturijärven yllä.
05.09.2006 Hetan majatalo
Aamulla heräsin pilven sisällä. Kosteutta joka puolella ja näkyvyys juuri sen verran, että rannasta löysin takaisin teltalle eksymättä. Aamutoimien jälkeen lähdin kohti tunturilla kulkevaa mönkijäuraa.
Uralla sitten tulivatkin vastaan ensimmäiset ihmiset. Pari eläkeläissetää polkupyörillään ja poromies mönkijällä. Eläkeläiset kertoivat olevansa palaamassa illaksi Hettaan ja tarjosivat kyytiä, jos moista ei sitä ennen löydy. Jatkoin Kalmankaltion autiotuvan kautta Kalmankaltion lomalle. Siellä tapoin aikaa juttelemalla erään vanhan sedän kanssa, joka oli tullut odottelemaan vaimoaan seurueineen. Olivat tunturikerhon naisporukalla lähteneet kaksi päivää minun jälkeeni Angelista. Arvelin hänelle parin päivän odotusta. Aikaa oli kuulemma varattu Perjantaihin.
Lopetettuamme jutustelun aloin keitellä lounasta ja juuri ruokaillessa poromies tuli paikalle mönkijöineen, jota hän alkoi lastata peräkärryyn. Hettaan oli kuulemma matka ja kyydillä pääsisin. Juttelimme Lapista, poroista, vaeltamisesta ja niin poispäin. Hän jätti minut Hetan majatalolle ja vietin illan saunoen, syöden tukevan illallisen seisovasta pöydästä, ladaten akut, juoden pari pitkää tummaa ja jutellen mukavia henkilökunnan kanssa. Varsinainen lepopäivä.
06.09.2006 Hannukuru
Aamiainen, jota ei itse tarvinnut valmistaa, oli kaunis asia. Kävin hakemassa kahvitäydennyksen paikallisesta ruokakaupasta ja suunnittelin hakevani viskitäydennyksen Alkosta. Paikasta ei kuitenkaan löytynyt pikkupulloissa viskiä, vain kolmea leijonaa. Ostin siis kuusikymppisen Strohin. Lisäksi kävin hakemassa luontokeskuksesta lisää rinkkaan ommeltavaa. Matkavalmistelujen ollessa kunnossa tilasin venekyydin järven yli reitin alkuun.
Nyt kun en ollut enää keskellä erämaata ja varomattomuus ei enää ollut hengenvaarallista keksin kokeilla, missä kunnossa oikeastaan olen. Kävelin 28 kilometriä Hetasta Hannukuruun kuuteen tuntiin ja varttiin, lounastaen välissä Pyhäkerolla. Pirun hyvässä kunnossa ilmeisesti, siis. Huomenna toinen mokoma Pallakselle, mutta tällä kertaa sillä tahdilla, jolla tätä hommaa oikeasti kuuluu tehdä. On muuten outo tunne nähdä tunturi kaukana ja pari tuntia myöhemmin kulkea sen viertä. Huomaa oikeasti liikkuvansa.
Tunturit ovat kauniita. Sitä ei voi kuvailla, se pitää kokea. Luonnon käsittämätön karuus ja jylhyys ovat periaatteessa sitä, mitä odotin, mutta kuitenkin niin paljon enemmän.
Autiotuvalla on reilusti porukka. Tämä on erityisen suosittu välietappi, koska tämä on hyvin tarkkaan puolivälissä Hetta-Pallas reittiä. Lisäksi täällä on erämaasauna, jossa tuli saunottua kolme kierrosta. Ihmiset ovat olleet mukavia ja puheliaita. Oikeastaan ihmisissä ei taida näin yksinäisyyden jälkeenkään, tai etenkään nyt, olla mitään kovin oleellista vikaa.
07.09.2006 Hotelli Pallas
Olo oli aamulla yllättävän hyvä edellisen päivän tykitykseen nähden. Kun tuvalla ei ollutkaan yksin, jo muodostuneet rutiinit sotkeutuivat ja aamutoimiin meni yllättävän kauan aikaa. Puoli kymmenen aikaan pääsin kuitenkin liikkeelle ja päivän mittaan ohittelin samalta tuvalta lähteneitä. Vauhti oli tällä kertaa varsin kohtuullinen eiliseen nähden.
Pallastunturilla alkoi jo tuntua, että kyllä täällä kuitenkin ollaan ihan oikeasti urheilemassa. Lähellä tunturin huippua oli risteys. Reitti kääntyi alas ja toiset reittimerkinnät kääntyivät ylös Taivaskerolle, Pallastunturin korkeimmalle huipulle, varsinaiseen huiputukseen. Sinne oli pakko kääntyä, luonnollisesti. Huippua lähestyessä aiemmin hyvin läpinäkyvinä säilyneet silmälasit huurtuivat umpeen kylmän tuulen kuljettamassa kosteudessa. Fleece oli huurussa ja vesipisaroita alkoi tipahdella lippiksen lipasta. Huipulla liehui repaleinen Suomen lippu Helsingin olympialaisten olympiatulen sytytyksen muistomerkillä. Näkyvyys oli parisen kymmentä metriä. Suomalainen hulluus. Niin.
Huipulta vaihtoehtoni olivat palata risteykseen tai laskeutua hieman pidempää länsireittiä, jolla tosin joutuisi kiipeämään vielä toiselle lähes yhtä korkealle kerolle. Lähdin länsireitille. Rasitus antoi jo vähemmän hienovaraisia merkkejä itsestään.
Eteläisemmältä kerolta laskeutuessa jalat olivat tulessa, mutta kantoivat tukevasti, mitä tiesin odottaakin. Joku muistaakseni ”tuskaretkiksi” itseään kuvannut porukka oli määritellyt tuskan siksi tunteeksi, kun heikkous poistuu ruumiista. Ei se välttämättä täysin perätön ajatus ole.
Vähemmän yllättävästi päätin yöpyä Hotelli Pallaksessa. Suihku teki taas hyvää ja ravintolan ruoka oli erinomaista. Nyt istun hotellin baarissa juomassa Glenlivetiä ja rentoudun. Märkä telttakin pääsee yöksin kuivauskaappiin.
Muut matkalla tapaamani vaeltajat ovat pääosin ihmetelleet reissuni pituutta, tahtia tai kulkemistani yksin erämaassa. Yleensä useampaa. Itsekin ihmettelen viimeistä, eihän se fiksua ole, vaan eipä ollut ketään lähtemään mukaankaan. Alkaa kuitenkin hiljalleen näyttää siltä, että taidan olla tässä lajissa oikeasti hyvä. Itsekin olen tyytyväinen omaan selviytymiseeni. Kuljen kuten haluan ja se tuntuu hyvältä. Jo nyt, jalkapohjien särkiessä, tekee mieli eteenpäin. Kolmisenkymmentä kilometriä päivässä tunturimaastoa näyttää, ollessaan riittävän vaativaa, olevan kova raja. Saa ollakin. On hienoa tietää rajansa silloin, kun ne ovat niin kaukana, että voi olla aidosti tyytyväinen itseensä.
Säätiedotus lupaa tuleviksi päiviksi sadetta. Levi kutsuu. Ja kotikin. Siellä odottaa lopulta erittäin miellyttävä elämä. Ja saa odottaakin, sillä Levi kutsuu vahvemmin. On hienoa huomata, että tässä vaiheessa matkaa tuntuu juuri tältä. Rakastan elämää.
08.09.2006 Mustakero
Jäätävä vesisade vei kaiken innon telttailuun ja jäin Mustakeron kämpälle pitämään sadetta. Seuraavalle päivätuvalle olisi matkaa noin 25 kilometriä ja seuraavalle autiotuvalle noin 37. Ajattelin mennä tänään aikaisin nukkumaan ja yrittää autiotuvalle huomenna.
09.09.2006 Äkäskeron huippu
Lähdin yhdeksältä aamulla kävelemään ja olin parilla puolen tunnin tauolla yhdeksältä illalla 35 kilometrin päässä Äkäskeron huipulla. Sää alkoi suosia jo alkumatkasta ja aurinko ilmestyi toistamiseen reissun aikana näkyviin. Kelpasi kulkea. Kun maisema alkoi hämärtyä hiljalleen saavuttaessani Äkäskeron huipun, ajatus viimeisestä laskeutumisesta ja autiotuvasta katosi saman tien. Ensimmäistä kertaa matkan aikana puolessa kilometrissä ilman pilviä. Toivottavasti ei ole aamullakaan, maisemat nimittäin ovat melkoiset.
Tunturissa on hauska telttailla. Ylimääräisenä mukavuutena kaasua on jäänyt yli hillittömät määrät autiotupien käytöstä johtuen ja nyt sillä on kätevä lämmittää telttaa. Lattiatasossa lämpötila on kolmisentoista astetta, katonrajassa pitkälti yli 20. Ulkona lienee jo lähellä nollaa, yöpakkasta kun oli luvassa.
200 kiometriä meni tänään rikki. Se lienee melko paljon. Olen nähnyt pilviin katoavia tuntureita, rakkakivikkoa, karuja jäkäläkankaita, pajun ja tunturikoivun peittämiä soita, kirkkaita tunturipuroja, koskia, kuukkeleita, poroja, kivi- ja hiekkapohjaisia järviä, revontulia ja mukavia ihmisiä. Tähän seutuun ei voi olla rakastumatta.
10.09.2006 Kalliokota
Onneksi en eilen lähtenyt Äkäskerolta. Kartan tekijä oli taas ”osannut” asiansa ja autiotupa oli Villin Pohjolan kolmiosainen varauskämppä.
Tänään tuli taas yritettyä liikaa ja eilisestä 35 kilometristä huolimatta yritin hätyytellä 30 kilometrin rajaa. Seurauksena olen ehdottomasti reissun ankeimmassa yöpymispaikassa, maalattiaisessa, kosteahkossa kodassa jonka penkit ovat varsin täsmälleen patjani levyisiä. Pari kilometriä takana päin olisi ollut autiotupa, mutta piti yrittää toiselle kodalle muutama kilometri edessä päin. Lopetin suosiolla, kun pienen tauon jälkeen ei meinannut päästä liikkeelle. Saa nähdä, kuinka pärjään huomenna tuntureilla.
Nyt alkaa jo olla koti-ikävä. Johtunee osittain olosuhteista, mutta olen myös ollut kauan poissa. Kiehuva jokivesi Strohin lantrinkina piristää hieman. Tai väsyttää. Omilla tavoillaan kai molempia. Hämärän laskeutuessa on yksinäistä.
Yksinäisyys. Tavallaan tulin tänne hakemaan sitäkin. Ja löysin. Ja tulin sen kanssa hyvin toimeen, pidinkin siitä. Yksin on aikaa ajatella. Aikaa tutkia itseään ja maailmaa. Jotain siitä olen kirjoittanut, paljon jättänyt kirjoittamatta. Matka mieleeni ei ole julkaistavaksi, mutta matkan varrella on löytynyt paljon sanottavaa.
11.09.2006 Pikajuna 274
Matka on ohi. Perinteinen kotiinpaluumatkan punaviini nautitaan tällä kertaa yöjunan ravintolavaunussa. Matka kestää yksitoista ja puoli tuntia, mutta siirtynen nukkumaan kauan ennen ravintolan sulkemista puoli kahdelta. Juna saapuu Helsinkiin puoli yhdeksältä aamulla. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin ja sillä näyttää olevan kaikki edellytykset osoittautua varsin mukavaksi.
Härääminen aamulla oli yllättävän mukava. Makuupussi teki työnsä hyvin ja olo oli varsin loistava. Lihaksetkaan eivät olleet juuri jumissa, kun olin eilen ymmärtänyt mitä ei enää kannata tehdä. Aamupala vauhditti hyvillä mielin matkaan.
Polut vilisivät Leviä tukikohtanaan pitäviä päiväretkeläisiä ja sain jatkuvasti vastata heittoon rinkan koosta. ”Vajaa pari viikkoa ja noin 250 kilometriä takana” muodostui vakiovastaukseksi melko pikaisesti. Ihmisistä kun oli ollut pulaa viime aikoina jaksoin vastailla ahkerasti jatkokysymyksiinkin.
Kätkätunturi, juuri ennen Leviä, oli reissun viimeinen huiputus. Puolikilometrinen meni jo rutiinilla ja matkaani huipulle hidastivat lähinnä pakkauksen koosta kyselijät. Näköala oli lumoava, loistava päätös matkalle.
Pitkä matka ja yksinäisyys tekevät mielelle jotain, mikä on hankalaa pukea sanoiksi. Tiesin lähtiessäni, että tulen itseni kanssa hyvin toimeen. Tuskin olisin muuten uskaltanut lähteäkään. Kuitenkin, vaikka matkan fyysinen haastavuus pitkälti vastasi odotuksia, olin pelännyt jonkin verran suurempaa henkistä haastetta. Yksinäisyys koetteli, mutta vain vähän. Suuremman osan aikaa se oli arvostettu ystävä.
Lappi ei näyttänyt minulle parhaita puoliaan, mutta siinäkin oli oma viehätyksensä. Opin arvostamaan tuota karua, jylhää ja julmaakin kauneutta ja palaan tänne varmasti uudelleen.