Teknisten ongelmien vuoksi ei ole tullut blogattua reissun aikana. Tämän vuoden pidempi retki suuntautui kiipeilyn merkeissä Lofooteille, saaristoon Norjan rannikolla. Paikka on varsin omanlaisensa ja suoraan merestä kohoavaa jylhää vuoristoa riittää enemmän, kuin kukaan ehtii koskaan kiivetä.
Retken aluksi majoituttiin Kallen kalastajakylän ilmaiselle leirintäalueelle ja käytiin viereisellä Paradisetin kiipeilyalueella harjoittelemassa tarpeellisia taitoja. Matkaseurankin tuottaessa oikeaoppisia ankkureita luonnollisilla varmistuksilla ja köysityöskentelyn alkaessa sujua, totesimme olevamme valmiita tositoimiin useamman köydenpituuden reiteillä.
Ensimmäiseksi haasteeksi valikoitui maltillinen Pianohandler Lunds Rute, viiden köydenpituuden 4+. Reitti oli kaikkien tasolle sopiva, joten jokainen liidasi, eli kiipesi ensimmäisenä vuorollaan. Itselleni valikoituivat ensimmäinen ja neljäs köydenpituus.
Reitti on helppo kiivettävä ja topokirjan kuvaus on tarkka, joten reitiltä eksymisen vaaraa ei ole. Kiipeily eteni lievän säätämisen merkeissä, mutta turvallisesti ja varmasti.
Seuraavaksi kaivattiin pidempää reittiä ja kohteeksi valikoitui Pedersenryggen. Topokirja kuvasi reittiä kahdella lauseella ja kiipeilyn greidiksi eli vaikeusasteeksi oli annettu 4 olettaen, että tarkoituksenmukaisin reitti löytyy ilman topokirjan apuja matkan edetessä. Pituutta reitiltä löytyy tuttavalliset 300m, joten kiipeily ei heti ollut loppumassa kesken.
Reitin toisella köydenpituudella pääsin sitten kokeilemaan kauhua sopivissa annoksissa tarjoiltuna. Edellinen liidaaja rakensi ankkurin ylitsepääsemättömän pystysuoran seinämän alle. Ennen lähtöä tieltä oli katsottu, että nurkan takaa pitäisi löytyä etenemiskelpoista maastoa. Liidivuoron sopivasti osuttua minulle, lähdin pätkälle, josta en nähnyt mitään – maailma loppui sivulla nurkkaan ja alapuolella oli pelkkää tyhjyyttä. Vaikka vaisto sanoo tyhjän päälle lähtemistä vaaralliseksi, voi itselleen kuitenkin kertoa, että vaistomme ovat kehittyneet ajalla, jolloin ei ollut iloisen värisiä sentin paksuisia nylonpunoksia pysäyttämässä epäonnistuneen kiipeilijän matkaa alas. Siisti putoaminen pystysuoralla seinällä, kun alla ei ole mitään mihin osua, on itse asiassa nykyvälineillä turvallisin mahdollinen tilanne. Vaisto ei siitä kuitenkaan kovin helposti hiljene ja korkeammalla, kuin koskaan aiemmin olin kiivennyt, pääsin ohittamaan nurkkaa sydän kurkussa.
Nurkan ohitus sujui ongelmitta ja sen takaa paljastui släbi – tasaisehko ja jyrkkä, muttei pystysuora kalliopinta, jonka uurteet ottivat ensimmäiset varmistukset sisäänsä luotettavan tuntuisesti. Ylempänä ilmeni kuitenkin uusi haaste, sillä seinämä oli täynnä irtonaisia kiviä. Irtokiven, edes otteena käyttämistä kestävän, taakse ei voi laittaa varmistuksia, sillä kiipeilijän putoamisen aiheuttama voima voi irrottaa kiven paikaltaan. Myös tukevastikaan paikallaan olevan irtokiven käyttäminen edes otteena on aina riskialtista, koska se voi pudota alhaalla odottavan varmistajan tai köyden päälle, kummankin ollessa tilastollisesti merkittäviä kiipeilijöiden kuolinsyitä. Kolmen hengen tiimiä ja siitä seuraavia kahta köyttä kiittäen löysin lopulta irtokivien seasta ankkuripaikan kallion itsensä halkeamasta.
Seuraavat köydenpituudet asettivat myös omia haasteitaan. Puolivälissä seinää jouduimme taas ylitsepääsemättömän seinämän alle. Alempaa olimme nähneet, että ankkuripaikalta näkymättömissä kulkee hylly, joka saattaisi mahdollistaa poikkikulun ja siirtymisen helpompaan maastoon. Vuoro osui Togelle, joka lähti kurkkimaan reunan yli. Havainto oli osunut oikeaan ja reunan takaa paljastuikin jopa aikuisen miehen kengän pituuden kokoinen hylly, mutta olisiko se varmistettavissa? Muutakaan reittiä ylös ei ollut, joten mies terävässä päässä lähti asiaa selvittämään. Kun ensimmäinen sininen Totem Cam löysi paikkansa ja Toge arveli saavansa vähän matkan päähän toisenkin kaman sisään, oli helpotuksen tunne ankkurilla merkittävä. Tästäkin haasteesta selvittiin ja matka jatkui.
Yhdeksän köydenpituuden jälkeen tiesimme, ettei huippu voi olla enää kovin kaukana. Aamuyön kylmä tuuli ja väsymys alkoivat tehdä tehtäviään ja ryhmän kunnon hiipuessa tarjouduin ottamaan seuraavan vuoron terävässä päässä. Mielenkiintoisen ja hauskankin savupiipun jälkeen pääsin suorastaan käveltävään maastoon ja kymmenkunta metriä edettyäni näin pätkän kirkasta nauhaa – edellisten tiimien laskeutumisankkurin. Jäljellä oli enää kävelyä ja köysissäkin riitti mittaa, joten suuresta köysikitkasta huolimatta jatkoin ilouutiset kerrottuani perille asti ja rakensin ankkurin varmistaakseni Togen ja Laurin ylös. Tämän jälkeen kukin vuorollaan kävi katsomassa maisemia 10m päässä sijaitsevalla huipulla, ennen laskeutumisankkurin vahvistamista pätkällä omaa nylonnaruamme, yhden köydenmitan laskeutumista alla olevaan solaan ja parin tunnin marssia alas. Kellon käydessä 05 aamuyötä saavuimme lopulta autolle, 14 tunnin kiipeämisen jälkeen. Pitkä reitti oli tullut kiivetyksi.