Kelin käännyttyä sateisemmaksi, heikkenivät kiipeilymahdollisuudet. Matkaseuran mieli vei mökkeilemään ja Sandvikan rannassa mökkien lähettyvillä tuli opetettua matkaseuralle trädiankkurin rakentamista perinteiseen tapaan kiipeilyköydestä ja Lauri uskaltautui teknokiipeilyäkin kokeilemaan, kun iltasella ilmaantui sateeton hetki.
Kun luotettavaa kiipeilykeliä ei näyttänyt vähään aikaan olevan tulossa, päätimme Laurin kanssa lähteä tunturivaellukselle Norjan malliin. Reitin Lofoottien korkeimmalle huipulle piti olla kävelyretki, joskin rankemmanpuoleinen. Tiimin ollessa kokeneemmasta päästä, itseni tunturivaelluksesta ja Laurin alppiharrasteista, totesimme että pilvessä oleva huippu ei haittaa ja teemme minkä pystymme.
Matkan alkuun osui varsinainen sademetsä, märkää tunturikoivikkoa. Vettä tippuvat lahkeet valuivat toki suoraan kenkiin, mutta epämukavuudella on aste-eronsa ja märät kengät ovat monesti kuorihousuissa hautumista pienempi tuska. Koivikon loppuessa rinne jyrkkeni ja pilvien alareuna tuli vastaan, jolloin pääsin etsimään reittiä paikoitellen jopa pelottavan jyrkässä varvikossa näkyvyyden tippuessa kymmeniin metreihin. Edessä häämötti maailman raja, jonkinlainen harja, jonka jälkeen maasto mahdollisesti helpottaisi. Nelivedolla varvikkoa kavuten ja putoamisen sijaan kiipeämiseen keskittyen harja tulikin vastaan ja pääsimme jälleen kävelemään. Pienen napostelutauon jälkeen jatkoimme melko suoraviivaista reittiä opaskirjan neuvomaa harjannetta ylös, maiseman avautuessa aina kymmeniä metrejä kerrallaan. Toinen tauko ennen huippua sovittiin pidettävän 800 metrissä ja vähän ennen rajan tulemista vastaan todettiin, että sillä hetkellä kärjessä etenevä Lauri valitsee hyvän taukopaikan niiltä tienoin – kun maailma yhtäkkiä loppui kesken. Seuraavan harjanteen takaa paljastuikin pystysuora pudotus kaiken peittävään sumuun. Päätimme ylläpitää toimintakuntoa ja otimme keittimen repusta. Urheilujuomaa oli tarkoitus nauttia vasta huipulla kaiken mennessä hyvin, mutta Norjalainen tunturi osoitti olevansa eri mieltä.
Juomatauon jälkeen sovimme palaavamme satakunta metriä alas edelliseen kohtaan, jossa sivuttaissiirtymä näytti mahdolliselta ja yrittävämme vielä toista reittiä huipulle. Uusi reitti löytyikin, mutta sekin päättyi kallioihin, jotka olisivat ehkä olleet ylitettävissä joko kuivalla kelillä tai ainakin kiipeilyvarustein, joita emme kuitenkaan olleet mukaan ottaneet. Tuumaustauon jälkeen todettiin, että tiimin molemmilla jäsenillä on vielä reilusti jaksamista jäljellä, joten päätettiin yrittää kolmas ja viimeinen kerta uutta sivuttaissiirtymää ja uutta reittiä.
Tälläkin kertaa tuli vesiperä. Reitti haarautui kahteen mahdolliseen linjaan, joista kumpikin lähti yksinään yrittämään toista, sumuun välillä kuuloetäisyyden säilyttämiseksi huudellen. Kumpikin löysi taholtaan maastoa, joka ei ollut turvallisesti edettävissä märkänä ilman kiipeilyvälineitä, joten matka suuntautui alas.
Veden lätistyä kengissä riittävän pitkään, päätin paluumatkalla puroa ylittäessä vääntää sukat kuiviksi, kun käsien huuhtominen operaation jäljiltä oli mahdollista.
Pilvien raja tuli ennen pitkää vastaan ja pari edelleen hyvissä voimissa olevaa vaeltajaa palasi autolle hieman yli viiden tunnin ja yli 1200 vertikaalimetrin tarpomisen jälkeen ilman huiputusta, mutta kokemusta rikkaampina. Norjalainen, paikallisen näkemyksen mukaan vähemmän tekninen tunturikin näkyy esittävän haasteita, joita Suomen ja Ruotsin puolelta löytyy harvakseltaan edes haastavammista huipuista.