Varsinaisen tavoitteen ollessa suoritettu, piti suunnitella kotimatkaa. Luonnollisehko valinta oli nousta mereltä niemimaan korkeimmalle huipulle. Bjornvikfjellet (339m) on nyt 690 metrin ja muutaman kymmenen nousumetrin päässä. Sopiva leiripaikka osui tunturiylängön järvelle päinvastaisesta suunnasta kotimatkaan nähden, joten viimeiset kymmenet nousumetrit tulevat huomisen kotimatkan alkuun. Korkeus on käytännössä ”vakiokokoa” Suomen tuntureihin nähden, joille ei nousta merenpinnan tasosta.
Aamulla sää suosi ja pääsimme taittamaan taivalta kelin vaihdellessa tihkusateen ja auringonpaisteen välillä. Tihkukin oli niin heikkoa, että se kovassa tuulessa haihtui samaa tahtia kuin vaatteita kastelikin, kunnes vasta aivan suunniteltua leiripaikkaa lähestyessä sade voimistui ja jouduimme sadevaatteisiin hikoilemaan.
Kun leiri oli saatu pystyyn nousi saman tien tunturiin kunnon hernerokkasumu. Rannan vesipaikalta joidenkin kymmenien metrien päästä leiriin lähtiessä teltta ilmestyi hahmona sumun seasta näkyviin noin puolimatkassa. Uimaan ja tiskaamaan lähtiessä piti varmuudeksi ottaa GPS turvavarusteeksi. Samasta ilmiöstä oli meitä varoittanut myös lähtöpäivänä parkkipaikalla tapaamamme opas, joka oli naurahtanut hyväksyvästi kun kerroin olleeni sumussa tunturissa aiemminkin ja valitsin kokemuksen kuvailuun termin ”mielenkiintoinen”.