Viime aikoina on tullut retkeiltyä paljon ja kirjoitettua vähän, koska olen tottunut kirjoittamaan blogia yksin iltaisin ja nykyään sellaista aikaa ei vaelluksilta löydy, koska ne tulee tehtyä yhdessä Annan kanssa. Tapojaan voi kuitenkin muuttaa ja yrittäessäni kolmatta aamua peräkkäin vielä hieman levätä, vaikka ei varsinaisesti väsyttäisikään, havaitsin aikaa kyllä riittävän. Sarekin aamuauringon paahtaessa teltan kylkeä on vähempiin uniin tyytyvän syytä vikkelästi rullata absidi kokonaan auki, jotta lämpötila pysyy valkoisen miehen sietorajoissa, mutta jos leiriytymään on päästy järjelliseen aikaan, puuttuu sen jälkeen nukkumisen oleellinen ainesosa, väsy.
Saavuimme perjantaina 21.7 Suorvan padon parkkipaikalle, nostimme parin viikon vaellusvarusteilla lastatut rinkat selkään ja kävelimme bussipysäkille. Matka jatkui bussilla Ritsemiin ja siitä laivalla Änonjalmmeen. Kiipesimme tunturiin aluksi Padjelantan reittiä ja leiriydyimme paljakalle tunturipuron varteen Ahkkan juurella. Hyvä uimapaikkakin löytyi ja pääsimme toteamaan, että sulamisvesi on edelleen kylmää.
Lauantaina jatkoimme omia polkujamme kohti Gisurista, sillä edellisenä viikonloppuna kiipeilyreissulla Kustavissa tapaamamme Lauri Hilander oli kertonut, että Sjnjuvtjudisjåhkån pitäisi olla helposti ylitettävissä, joten reitin seuraaminen sillalle ei innostanut. Vedet olivat alhaalla ja virtaus maltillinen ja käydessäni tunnustelemassa tilannetta ilman rinkkaa ja kahden vaellussauvan kanssa, löytyi sopiva kahluureitti helposti ja kalsaritkin sai pitää jalassa. Ylityksen jälkeen jatkoimme ylös Gisuriksen rinteelle ollaksemme hyvissä asemissa seuraavan päivän huiputusyritykseen.
Sunnuntaiaamu oli kaunis ja säätiedotus lupasi kirkkaan kelin jatkuvan, joten pakkasimme kevyet päiväreput ja lähdimme etsimään reittiä huipulle. Tunturin juurella oleva joenuoma oli epäilyttävän lumikannen peitossa, mutta pieni kierto läntistä pikkuhuippua kohti salli lumettoman reitin uoman poikki ja huippujen välissä kulkevalle harjanteelle. Reitti ylös jäätikön reunaa kiertävälle harjanteelle oli varsin lumeton, mutta huipun tuntumassa odotti labyrintti, jossa reittiä etsittiin lumesta pilkistävillä rakkakivikkolaikuilla, harjanteen reunan lumilippoja ja alempana jyrkemmäksi kaartuvaa rinnettä vältellen. Turvallinen reitti, jonka kaikki lumi oli päättänyt selvästi pysyä paikoillaan, löytyi kohtuullisella pujottelulla. Riskipaikoiksi jäivät siis vain siirtymiset lumen ja rakkakivikon välillä ja huolellisuudesta huolimatta tipahdinkin kertaalleen reittä myöten lämmön lumen alle sulattamaan reikään. Varovasti astuessani onnistuin kuitenkin kaatumaan taakse päin, eikä polvi tehnyt kiven reunaan tarkempaa tuttavuutta. Huipulla ei juuri tuullut, mutta yksinään laakson keskellä seisovalta tunturilta maisemat olivat upeat. Takaisin leiriin saavuimme noin kuusi tuntia sieltä lähdön jälkeen, pakkasimme pikaisesti ja lähdimme siirtymään alas, Gisuriksen pikkuhuipun ja Nijakjågåsin välissä sijaitsevalle lammelle. Vesi oli vaelluksen aiempiin uimapaikkoihin verrattuna ihanan lämmintä, eli oleellisesti avantoa lämpimämpää.
Maanantai kului melko yllätyksettömästi laaksoa eteenpäin kulkiessa. Hyttysiäkin löytyi liki riesaksi asti, mutta karkote poisti tehokkaasti ongelman pahimman terän. Muita vaeltajia näkyi kulkukelpoisimmalla reitillä Sarekin läpi lähes ruuhkaksi asti ja yksi ruotsalaisnainen tuli juttelemaankin, jolloin saimme tietää lumiolosuhteiden yhdeksi mahdolliseksi “harharetkeksi” suunnitellussa Alggavaggessa olevan erittäin vaikeat. Omia vaikeuksiamme ja erämaan rauhaa lähdimme etsimään kahlaamalla Smajlajjåhkån latvan yli, mikä toi meidät pois yleisimmin kuljetulta reitiltä ja tarjosi hyvän mahdollisuuden nousta seuraavana päivänä Boajsatjåhkkån ja Ruohtesin väliseen solaan.
Erämaan rauhaa löytyi noustessamme seuraavana aamuna ylös solaan. Kuten löytyi myös lunta ja uimapaikaksi hieno järvi, jossa kellui jäälauttoja. Aurinko paahtoi lumen kautta ja aurinkorasvaa olisi tarvittu muuallekin, kuin suorassa auringossa oleville ihoalueille. Solan itäpäässä lunta oli kertynyt myös ylitsepääsemättömiksi alueiksi kohtiin, joissa sen alta varmasti virtaa puro. Joitakin purojen aiheuttamia sortumiakin nähtiin ja eteneminen lumilaikkuja rakkakivikossa kierrellen ja välttämättömät ylitykset vaellussauvalla sondaamalla varmistaen oli hidasta. Eräässä ylityksessä Lekin kamerakierteellä varustettu vaellussauva, jota selvästikään ei ole suunniteltu sondikäyttöön, katkesi lumen sisään liimauksen pettäessä. Kaivoin katkenneen pään ylös käyttämällä lapiona Varustelekan Scho-ka-kola peltirasiaa, jossa kuljetan korjaustarvikkeitani. Annan vaellussauva sai jatkaa sondina ja se soveltui tehtävään myös Black Diamondin käyttämien sirompien lukkojen ansiosta paremmin. Leiriydyimme solan läpi päästyämme ja korjasin iltapuhdetöinä oman vaellussauvani vuoleskelemalla vanhat liimat pois ja liimaamalla lukon uudelleen alumiiniin Seam Gripillä.
Siirtymistä laaksoa pitkin oli ohjelmassa taas keskiviikkona, kun lähdimme kävelemään kohti Mikkastugania ja sen takana odottavaa Svarta Spetseniä. Keli oli aluksi haastava auringon paahtaessa armotta, mutta Mikkastugania lähestyessämme taivas meni pilveen ja niskaan tuli ensimmäinen kevyt sadekuuro oloa helpottamaan. Mikkastuganilla on erittäin oleellisen, tällä kohtaa kovasti vuolastuneen Smajlajjåhkån ylittävän sillan lisäksi myös geokätkö Världens Ända piilotettuna…huussiin. Kyseisen kätkön kanssa kävi niin mielenkiintoisesti, että kun sain kätkörasian käsiini, tuli Anna kertomaan löytäneensä kätkön – eri paikasta. Loggasin varmuuden vuoksi molempien lokikirjat ja valokuvasin kaikki paperit, sekä otin selkeät piilotuskuvat, jotta kätkön tekijä saa parhaan mahdollisen tiedon siitä, mitä kätkölle on tapahtunut. Yöksi jatkoimme ylös rinteelle kauniilla maisemilla varustettuun leiripaikkaan tavoitteena seuraavana päivänä sään salliessa Svarta Spetsenin huiputus ja siellä oleva geokätkö.
Sään luvatessa mahdollisia sadekuuroja, lähdimme yrittämään Svarta Spetsenille. Aurinko paistoi osittaisen pilvipeitteen ansiosta hieman maltillisemmin, mutta luvattuja sadekuuroja ei onneksi tullut pilaria lähestyttäessä. Kaukaa katsottuna nousu näytti mahdottomalta, mutta lähestyttäessä havaitsi optisen harhan, joka sai länsirinteenkin näyttämään todellisuutta jyrkemmältä. Vielä huipun juurellakin teimme kuitenkin arviointivirheen ja lähdimme mukavammalta näyttävää reittiä viistorinteeseen. Pääsimme huipun juurelle ja saimme geokätköstä näköhavainnon, mutta itse huippu oli jokusen metrin lohkare, josta oli pudotus liki joka suuntaan alas jäätiköille. Kiipeilijälle erittäin helppoa maastoa, mutta ilman varmistuksia ei tuntunut mielekkäältä jatkaa. Muutama korkeusmetri ja muutama kymmentä vaakametriä huipulta luovuimme yrityksestä ja totesimme kätkön saavan odottaa seuraavaa yritystä joskus tulevaisuudessa kiipeilyvälineiden kanssa. Huipun suunnasta puolestaan aiemmin mainittu optinen harha ja arviointivirhe kävivät ilmeisiksi ja mukavin reitti oli lähes suoraan alas lopulta hyvinkin maltillisessa kulmassa laskevaa rakkakivikkoa. Palasimme lähimmälle reitillä olleelle purolle ja keittelimme nuudelilounaan ennen paluumatkaa leiriin. Lounastauon aikana saimme lopulta luvatun sadekuuronkin ja noustessa mitättömät purot olivat paisuneet paluumatkalla huomattavasti vuolaammiksi ja kauniimmiksi. Kengät tarvitsi kuitenkin riisua vain samalla purolla, jolla noustessakin. Leirissä teimme keittotulet edellisenä päivänä alhaalta pusikosta keräämistämme risuista ja poltimme samalla alkureissun kertyneet roskat.
Perjantaina arvoimme loppureissun tavoitteita ja päädyimme lähtemään kohti Låddebaktea. Sarekin läpi kulkeva “pääväylä” kulkee sen ja Bielatjåhkkån välisen Snavvavaggen solan läpi, joten muita retkeilijöitä oli odotettavissa lähes ruuhkaksi asti. Polkua pitkin matka taittui joutuisasti ja kun alhaalla laakson pajupusikoissa vaanivat hyttyset osoittautuivat sekä poikkeuksellisen runsaslukuisiksi, taitaviksi, että kivuliaiksi, oli motivaatio päästä korkeampaan maastoon yöksi taattu. Matkalle osui vielä yksi haaste, eli Bielatjåhkkån erittäin jyrkästi Rapadaleniin laskeva rinne, josta ruotsalaiset ovat löytäneet ehkä järjellisen, muttei ensinkään miellyttävän kulkureitin. Jyrkän rinteen viidakossa kiemurteleva polku hyödyntää sen pieniä hyllyjä, pajupuskia ja kulkukelpoisimpia kivikoita nerokkaasti, tehden reitistä lähes terveellisen. Kuiva keli mahdollisti kulkemisen, mutta uudelleen kyseiselle polulle ei tekisi mieli lähteä. Polku kääntyi lopulta ylös Snavvavaggeen, loggasimme sen suulta löytyvän geokätkön ja etsimme sopivan leiripaikan seuraavan päivän huiputusta varten.
Pilvistyvän kelin ja sateen ollessa luvassa illaksi, lähdimme lauantaina kohti Låddebakten huippua, tavoitteena päästä näkyvyyden salliessa valokuvaamaan Rapaseletiä sieltä käsin. Keli suosi ja pääsimme huipulle asti hienossa valokuvaussäässä, pilvien roikkuessa korkeammilla huipuilla vain hieman yläpuolella. Paluumatkalla pilvi sitten saapui ja näkyvyys hävisi. GPS:llä suunnistaen etsiydyimme nousureitiltä talteen merkitylle purolle lounastamaan ennen loppumatkaa alas.
Snavvavaggesta oli tarjolla poispäin kolme mahdollista reittiä: toissapäiväinen polku, tällä kertaa märkänä, laskeutuminen alas Rapadaleniin, jossa hyttysmäärä todennäköisesti ylittäisi perjantain tunturiylängön pajupusikot, tai Bielatjåhkkån huiputus ja reitin etsiminen lumilaikkujen välistä järjellisen jyrkässä rakkakivikossa. Huippu oli pilvessä, mutta kamerassa oli edellisenä päivänä Låddebakten huipulta otettu valokuva nousureitin lumitilanteesta, jonka perusteella reittiä lähdettäisiin hakemaan. Laskeutumisreitin lumitilanne oli arvoitus, mutta kartan mukaan mahdollisen reitin ollessa melko leveä ja harjanteella, oli perusteltua olettaa, että läpi melko todennäköisesti päästäisiin. Lähdimme siis kiipeämään kohti pilveä puronuoman viereistä, rinteen loivinta rakkaa pitkin. Päästyämme loivempaan maastoon teimme lounaan ja jatkoimme kiipeämistä pilven peittämään päähuipun ja pikkuhuipun väliseen satulaan, josta kaartamalla pitäisi löytyä suhteellisen lyhyt lumen ylitys, joka mahdollistaisi helpon reitin tasaista rakkakivikkoa pitkin pois labyrintista ja kohti lumetonta huippua. Reittiä ei kuitenkaan näkyvyyden jäädessä pariinkymmeneen metriin löytynyt, vaan oletetussa ylityksen suunnassa näkyi vain kontrastitonta lumen ja pilven muodostamaa arvoitusta ja huipun suunta oli estetty jyrkällä lumipenkereellä. Pilven hetkeksi väistyessä erottui loiva rakkakivikon hahmo rinteen päällä, mutta oman kivikkomme muodon varma tunnistus jäi tekemättä, joten lähdimme vielä kiertämään lähintä lumilaikkua ja sen keskellä erottuvaa hyistä lampea reitin varmistamiseksi. Kierron aikana keli hieman selkeni ja lähimpien sadan metrin muodot löytyivät valokuvasta. Ylitysreitti varmistui ja lähdin tunnustelemaan loivaa lumirinnettä nyt sen takana näkymättömissä olevalle rakkakivikolle, jolta lopulta paljastui odotettu kivisilta. Väistimme lumet ja kiipesimme huipulle, näkyvyyden taas hävitessä. Aikaa oli kulunut ja kello oli paljon, joten päätimme jatkaa suunniteltuun menosuuntaan vettä ja leiriytymiskelpoista lunta vähän matkaa etsien, tai niiden löytymättä jäädessä kiertää huippu loivassa maastossa takaisin tulosuuntaamme, mistä sopiva paikka oli merkitty talteen. Törmäsimme lumilaikkuun ja sitä alarinteen puolelta kiertämällä löytyi kaivattu vesikin. Rakkakivet kävivät lumilapioista- ja ankkureista ja vietimme yön talvitelttaillen noin puolessatoista kilometrissä heinäkuisessa tunturissa.
Aamu aukeni, tai ehkä lähinnä valkeni, edelleen vailla näkyvyyttä. Yöllä herätessä oli hetken ollut selkeämpi keli, jolloin lähimmät lumen muodot erottuivat ja oli muodostettu suunnitelma seuraavan ison laikun kiertämisestä vasemmalta. Sen jälkeen sekä lumi, että pilvet loppuivat ja pääsimme kulkemaan alas harjanteen märkää rakkaa esteettä ja kauniissa maisemissa. Laakson hyttystilanne kirkkaana mielessä söimme lounaan korkealla rinteessä ennen laskeutumista alas. Teimme pienen mutkan vilkaisemaan hylättyä Pielastugania, mutta se oli lukittu, eikä vaeltamisen historiaa päässyt valokuvaamaan. Kuurosateisessa kelissä jatkoimme Bierikjavrren rantaan. Itse rannassa näytti olevan sopivia leiripaikkoja heikosti, mutta löysimme sellaisen hieman ylempää rinteestä. Hyttyset löysivät meidät.
Tiistaiaamuna oli kuurosateita, eli taivaalta tuli vettä vaihtelevasti tihkuna tai antaumuksella. Kenkien Gore-Texien hajottua jo vuosia sitten, niiden kosteusaste puolestaan ei vaihdellut vaan eteni varsin tasaisesti, kunnes sukista sai puristaa vettä pois. Päivän ylityksiin ei siis tarvinnut crocs-kopioita vaan kahlaukset oli sama suorittaa sukat jalassa, kun ne kuitenkin kahlauksen jälkeen kuivaksi väännettynä olivat vähemmän kosteat, kuin ennen kahlausta. Kelistä huolimatta uimaan teki mieli ja kävimme peseytymässä pienessä lammessa tuulessa ja tihkusateessa. Vähän viileähän siinä tuli, mutta olo parani merkittävästi. Kun sadekin taukosi iltaa kohden ja seuraavalle päivälle oli luvassa kuivempaa säätä, annoin unelman kuivista kengistä elää ja tyhjensin enimmät vedet vääntämällä sukat kuiviksi, kävelemällä hetken ja toistamalla, kunnes sukista ei enää vääntämällä juuri irronnut vettä. Sarek oli nyt jäämässä taakse ja ainoana kulkureittinä Stora Sjöfalletiin tällä suunnalla toimiva silta oli kerännyt lähistölleen useamman teltan. Ylitimme sillan ja lähdimme arpomaan omaa yöpaikkaamme ylempää tunturin rinteestä. Hieno ja tuulinen paikka löytyikin, mutta tuulesta huolimatta hyttyset pysyivät seurana.
Kun yksi päälle 1700 korkea huippu oli vielä tarjolla ja rinteelläkin jo sopivasti oltiin, lähdimme keskiviikkona rinkat selässä huiputtamaan Skanatjåhkkåa. Alarinteillä ei lunta haitaksi asti ollut, mutta ylempänä odotti tunturin laakea laki, joka oli lähes kauttaaltaan upottavaa lumisosetta, joka kätki alleen valtavia lohkareita ja toki niiden välisiä koloja. Hitaasti sondaamalla edeten turvallinen reitti löytyi ja pääsimme huipulle katselemaan maisemien sijaan hyisen kylmää pilveä, joka saapui juuri sopivasti peittämään maisemat ja näkyvyyden maastoon, josta tarvitsisi löytää reitti alas tunturin pohjoispuolelle. Lähtiessämme laskeutumaan alaspäin reittiä, jolla vaihtelivat poikkisuuntaiset lumilaikut ja miehen korkuiset lohkareet, hellitti pilvi hieman ja maisemat alas olivat ehkä hieman ajoittaiset, mutta huikean kauniit myöhäisillan valon leikkiessä pilvillä ja tuntureilla. Laskeutuessamme huomasimme pilven reunan laskeutuvan lähes samaa tahtia, kirittäen meitä uhkaamalla viedä näkyvyyden, jos korkeusmetrejä ei jatkuvasti katoa. Auringon hävitessä tuntureiden taakse löysimme turvelaikun keskellä loputonta rakkakivikkoa ja pienen muurausprojektin jälkeen, jossa esiin pistävät kivet vaihdettiin tasaisempiin, oli meillä yksi vaelluksen tasaisimmista telttapohjista.
Torstaille suunnittelimme aluksi kulkevamme Tjårokin huipun kautta Alep Skalariehppelle ja katsovamme kellosta, lähdemmekö kiertämään sen länsipuolelta alas vai palaammeko nousureittiä. Lumi kuitenkin sulki reitin Tjårokille, eikä ylitys enää innostanut, joten suuntasimme suoraan Alep Skalariehppelle ja huippulounaan jälkeen länsireittiä alas. Calazon kartan mukaan oli tarjolla, Skanatjåkkån rakkakivikosta laskeutumisen jälkeen, lähinnä helppokulkuista tunturipaljakkaa. Kyseinen kartta toki on sekä tarkempi mittakaavaltaan, että ylipäätään sisältää tietoa rakkakivikoista, verrattuna Ruotsin viralliseen fjällkartaniin. Sen mukana olosta on oltu vaelluksen aikana lukuisia kertoja onnellisia. Paljakan totuus kuitenkin yllätti ja se oli Skanatjåkkån pohjoispuolella vaihtelevasti rakkaa, rakkaa, jonka väleistä pilkotti riittävästi turvetta ja tavanomaista paljakan kasvillisuutta kävelyyn, muttei telttapaikaksi ja valtavaa lohkareikkoa, jonka väleissä oli jompaa kumpaa edellisistä. Helpolta kartalla näyttänyt päivämatka Nuortap Atjekin pohjoispuolelle venyikin ihan tavanomaisiin mittoihin ja leiriytyessä teki kovasti illallista mieli. Ilta oli taas kaunis ja vaikka auringonlasku jäikin piiloon Stuor Atjekin taakse, värjäsi laskeva aurinko laakson eteläpuolen rinteet hehkuvan punaisiksi.
Viimeisen täyden vaelluspäivän ohjelmassa oli Halljin huiputus. Maasto oli poikkeuksellisen helppoa ja paljakalla löytyi rakkakivikon seasta enimmäkseen pitkiä raitoja ihan oikeaa paljakkaa kuljettavaksi. Kävimme matkalla vilkaisemassa myös Nuortap Atjekin rannassa sijaitsevaa porokämppää, joka yllättäin oli lukitsematta. Kämpän orrelta löytyi ruotsinkielinen raamattu ja paperi, johon jokunen kulkija oli tehnyt merkintänsä, jotka kertoivat vaikeuksista ylittää viereistä jokea ja kämpässä vietetyistä öistä. Olipa joku rohkea uskaltanut tehdä tulet rikkinäiseen kamiinaankin. Jatkoimme joelle ja kahlasimme yli kosken alaosasta, missä joki laskee pienempään järveen. Housut jalassa ei ollut asiaa, mutta teknisesti kahlaus oli helppo. Sopiva leiripaikka löytyi pohjoisrinteeltä Sliehkkojavrren yläpuolelta ja saimme taas katsella laskevaa aurinkoa.
Lauantaina oli lähtöpäivä ja edessä siirtymä autolle. Kuljimme Sliehkokin huipun kautta alas Suorvan padolle, missä auto oli odottamassa. Olimme koko reissun seuranneet hillan kukintaa ja marjojen kypsymistä ja viimeisillä rinnesoilla odottivat raakileiden joukossa ensimmäiset satunnaiset kypsät marjat, joita lopulta riitti ehkä parisenkymmentä kummallekin vaeltajalle. Rinteen alla kasvava metsä oli ensimmäinen kahteen viikkoon ja sen läpi kuljettuamme loppumatka olikin sepeli- ja asfalttipohjaa. Yleisölle avoin jalankulkuportti löytyy seuraamalla padon päällä kulkevan tien sijaan tunturikarttaankin merkittyä, alempana kulkevaa huoltotietä. Kävimme suihkussa Vietaksessa Stora Sjöfalletin leirintäalueella ja paluu sivistyksen pariin alkoi.
Ilmeisesti myöhässä oleva kesä on aiheuttanut alueelle hieman tavanomaista haastavammat olosuhteet ja lunta on ollut vähintään riittävästi. Kahlaukset ovat silti pysyneet melko maltillisina, luultavasti pienehkön sademäärän ansiosta. Suomalaisille kulkijoille melko tuntemattomat vaellussauvat ovat alueella kuitenkin välttämättömät, koska ylityksiä on paljon, ne ovat kotimaisiin verrattuna haastavia ja puiden puuttuessa sauvaa ei voi rannassa askarrella.
Hyttysiä vähänkään alempana riittää ja ne osaavat asiansa. Off Activen ikaridiini näyttäisi näin kenttätestin valossa toimivan ehkä jopa hieman perinteistä DEETiä paremmin, eikä haise yhtä vahvasti. Etelässä monesti hyttyset liki kokonaan poistava Thermacell vähentää niitä reilusti ja vie jäljelle jääneiltä enimmäkseen kyvyn löytää maalinsa. Hyttysenpitäviä vaatteita, hyttyshattua ja riittävästi myrkkyjä voikin suositella alueelle suuntaaville.
Viestivälineeksi tälle reissulle päätyi Kiven Alla -verkkokaupasta ostamani Garmin inReach, jolla saa lähetettyä tekstiviestin mittaisia terveisiä Iridiumin satelliittiverkossa kaikkialta. Tämänkin reissun reaaliaikaiset kuulumiset löytyivät sen ansiosta Twitteristä, jota ajattelin jatkossakin käyttää meneillään olevan vaelluksen “uutisina”, blogin keskittyessä perusteellisempaan tarinankerrontaan.