Vesa pääsi ensimmäiselle talvitelttaretkelleen helmikuussa kypsässä vuoden ja kahden kuukauden iässä, kun retki oli siirtynyt flunssien takia viikonloppu toisensa jälkeen. Suuntasimme Komion Luutasuolle iltapäivällä ja palasimme kotiin vuorokautta myöhemmin. Retkikohteeksi harkittiin myös Torronsuota ja Valkmusaa, mutta koska kansallispuistossa pitäisi hiihtää puiston rajojen ulkopuolelle telttailemaan ja Luutasuolla saattoi yöpyä vapaasti (suosituksena kuitenkin telttailuun varatut alueet), valitsimme Komion. Talvella auto pitää jättää Pilpalantien varteen, josta on suon laitaan reilu kilometri, mutta tienpohjaa oli helppo hiihtää. Latu-urilla ei tunturisuksien tai ahkioiden kanssa saa liikkua. Tylsän tiepätkän jälkeen tiedossa oli hauskaa metsäisempää ja aukeampaa suota sen verran kuin mieli teki.
Pieni retkeläinen heräsi autossa parkkipaikalla ja seurasi kärsivällisesti, kun pakkasimme ahkiot. Valtterilla on Fjellpulkenin expedition-malli, johon hän keräsi kaiken painavan, ja minä vedin junana Fjellpulkenin lapsiahkiota ja sen perässä pientä Fjellpulkenia. Ahkiot oli ensin kiinnitetty toisiinsa noin metrin narulla, mutta helpommalta tuntui, kun kiinnitti ne narulenkillä mahdollisimman lähelle toisiaan. Yhtään hankalampaan maastoon en näin lähtisi, koska takana tuleva ahkio tökkii lapsiahkiota. Meidän reitillämme ainoat mäet olivat kuitenkin tiellä, jossa tällä kelillä oli helppoa jarrutella vauhti olemattomiin siten, ettei törmäilystä ollut haittaa. Muuten olisi tarvinnut mäkien ajaksi antaa toinen ahkio Valtterin pulkan perään.
Koska olen raskaana, käytin Valtterin valjaita, jotka saa kiinni rintaremmillä. Neuvolan terveydenhoitajan mukaan ainakin joitain viikkoja sitten ahkiota olisi voinut vetää siten, että paino jakautuisi lantiovyölle ja hartioille, mutta ei kokonaan lantiovyön varassa, ja kyllähän lantiovyötä käyttäessä siihen tulisi hetkittäin reilusti vetoa. Olen siis latuhiihtäessänikin pitänyt sitä kokonaan auki ja alamäissä vetänyt vyön käsin lähelle itseäni siten, että ahkio ohjautuu perässä paremmin.
Vesa nukkui myöhäisiä päiväunia ahkiossa, kun hiihdimme hämärtyvää suota harmaiden pilvimassojen alla kohti suon laitaa. Tuuli kovaa, ja halusimme metsältä vähän suojaa. Aika vähään tyydyimme – eihän tuulesta juuri haittaakaan ollut. Kun teltta oli pystyssä, herätin Vesan sinne Valtterin jäädessä lapioimaan lunta absidiin ja liepeille. Vesa istui teltassa toppahaalarissa ja kuunteli tarkkaavaisena tuulta. Aina, kun kunnon puuska piti ääntä teltan kankaissa, hän sanoi hymyillen ”hui”.
Valtteri sytytti keittimet Vesan katsellessa innoissaan sylistäni. Olimme miettineet, miten helppoa olisi vahtia yksivuotiasta menijää keittimiltä, mutta yllättävän helppoa se oli: Meillä oli keitinlaatikko tavalliseen tapaan teltan päädyssä poikittain. Sen eteen vähän matkan päähän pantiin keittiötarvikelaatikko, pöytänäkin toimiva Smartstore. Valtteri istui toisella puolella ja huolehti keittimistä ja veden sulatuksesta, minun kuivapussejani oli toisella ja samoin minä itse. Vesa mönki teltan toisessa päädyssä ja meidän kummankin luona, kiipeili sylissä, tutki ruokapakkauksia ja rummutti lautasta, pyöritteli termospullon korkkia makuualustan kuvioilla. Hän nautti selvästi siitä, että olimme kaikki yhdessä. Vaikka kello alkoi olla paljon, pieni retkeilijä oli iloinen ja kiinnostunut ja pötkötteli milloin missäkin suu hymyssä.
Yön Vesa nukkui lämpimässä vaunupussissa ja irtoremmillä lyhennetyssä aikuisen kolmen vuodenajan makuupussissa merinovillahaalari ja softshellhaalari merinokerraston päällä. Tarkistimme, että aikuisen pussin naruista ei voi olla vaaraa. Alkuyöstä ulompi pussi oli auki, mutta yöllä lämpötila ulkona laski -10 asteeseen ja pussi oli sopiva suljettuna. Yllättävän paljon lämmikettä tarvitaan, kun lapsi nukkuu kylmässä koko yön päiväunien sijaan.
Joko outo paikka tai jokin muu haittasi yöunia, ja toisin kuin vauvavuonna, teltassa ei saatu kotioloja parempaa yötä. Hyvällä mielellä kuitenkin herättiin seuraavaan päivään. Teltan aukosta näkyi varovainen auringonnousu suon päällä, kirkas taivas ja vähitellen kirkastuvat värit. Sisällä lämpeni keitinten puhistessa, ja Vesalle riitti kiinnostavia tavaroita tutkittavaksi.
Hanki kantoi yksivuotiasta, ja kun toinen vanhemmista pakkasi tavaroita, toinen sai seurata pitkin poikin suolla innoissaan seikkailevaa taaperoa. Vesa kuljeskeli vauhdilla puiden lomassa ja kävi huiskuttamassa itseään matalampia mäntyjä. Hänestä oli hauskaa, kun perässä kulkenut äiti välillä humpsahti hankeen. Tasainen, yön aikana kovettunut lumipeite oli talven paras kävelyalusta Kuomat jalassa menevälle pienelle.
Ensimmäiset päiväunet tulivat nopeasti lähdettyämme liikkeelle. Hiihdimme edellisen päivän jälkiämme, koska Valtterin suksi oli katkennut illalla – onneksi ei edellisellä reissulla monen päivämatkan päässä keskellä erämaata. Herätimme Vesan lounaalle aurinkoisen hangen keskelle. Pussissa oleva sose oli helppo ruoka, ja kovaan nälkään pusseja menikin kaksi. Hyvässä kelissä oli myös helppoa pukea vaunupussissa matkustaneelle Vesalle toppahaalari, rukkaset ja Kuomat ja käydä tutkimassa lounaspaikan ympäristö. Suonsilmäke tosin tarvitsi kieltää. Ihmeen onnistuneesta retkestä kiitollisina hiihdimme autolle.
Osa retken onnistumisesta oli tuuria: toisen päivän sää oli aivan huippu, ja itkut koko reissulla jäivät hyvin vähiin, koska Vesan ei tarvinnut odottaa väsyneenä hereillä esimerkiksi teltan nousemista pystyyn. Vähemmälläkin tuurilla retkestä olisi kuitenkin voinut tulla hyvä. Tärkeältä tuntui se, että aikataulut ja tekemiset oli mietitty lapsen ehdoilla: kerrankin emme yrittäneet liikoja. Emme yrittäneet kiirehtiä leiripaikalta, vaan toisen aikuisen aikaa saattoi käyttää suolla Vesan kanssa seikkailemiseen. Toisaalta Vesa oli joustava retkikaveri, eikä esimerkiksi päiväunien tarvinnut alkaa juuri samaan aikaan kuin kotona. Olimme harjoitelleet ahkiossa matkustamista tavallisilla hiihtolenkeillä ja tiesimme, että siellä uni tulee hyvin. Turvallisuuden kannalta tärkeää oli, että meillä oli teltassa aikaa vahtia Vesaa. Kiireisemmällä aikataululla tai poikkeustilanteessa saattaisi olla paljon hankalampaa huolehtia, että aikuisen huomio on koko ajan pienessä retkeläisessä.
Varusteista yksi olennainen oli Vesaa varten mukaan pakattu 0,75 litran termospullo, jossa pidimme koko ajan pepunpesulämpöistä vettä. Pesupaikkana oli absidi, jonka laitaan kaivettu kuoppa peitettiin pesujen jälkeen lumella hajuhaittojen estämiseksi. Kosteuspyyhkeitä puolestaan kului monta, kun yskä toi iltaruoan ylös. Itse olin aiempien retkien tapaan iloinen imetysmerinovillapaidasta. Jos olisi ollut luvassa märkää sadetta, ahkioon olisi tarvinnut joko jotain Vesan sadesuojaksi tai sitten lämpöpussin tilalle kuorihaalarin ja sen alle riittävästi lämmintä vaatetta. Nyt onneksi helmikuista vesisadetta ei tarvinnut harjoitella.
Aurinkoinen retki teki kaikesta pakkaamisesta vaivan arvoista. Pakkaamisen kyllä olimme ajatelleet hyväksi harjoitukseksi senkin – pikkulapsiarjessa on varmasti hyvä toisinaan kertailla talvivaeltamisen rutiineja tavoilla, jotka ovat nyt mahdollisia. Jännityksellä odotan, miten talviretkeily onnistuu kahden pienen lapsen kanssa. Ahkiojunat taitavat kasvaa pituutta.
Kiva teksti ja retki! Alkoi vallan hymyilyttää lukiessa, vaikka tuulee ja liiteripressut lepattaa. Hui!