Tekijä: Valtteri Kokkoniemi

Purkkeja tuli löydettyä tänään puolen tusinaa. Lisäksi tuli juotua viskiä, mikä lienee syynä, jos lukija näkee kahtena.

Yöpymispaikaksi valitsimme pihtijärven laavun. Nuotio lämpötehoineen saattoi jossain vaiheessa kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin.

Lähdimme Villen (myöskin tuttuja #vaellukselta) kanssa ihmettelemään Laipanmaan alkutalvisia metsiä, geokätköjä unohtamatta. Otimme vuokra-auton ja ajelimme tänne kiireettömästi. Varsin toimiva tapa matkustaa.

Metsä on autio. Tiellä ei näkynyt ketään ja matkalla Verkkojärvelle näimme yhdet jalanjäljet. Verkkojärven purkki löytyi suhteellisen helposti, minkä jälkeen pystytimme leirin, söimme illallisen ja nautimme hieman viskiä.

Täällä on kohtalaisen kylmä. Askartelin oluelle ja siiderille kuumavesipullon kanssa säilytyksen untuvatakkiini käärittynä ulkoteltassa. Eivätköhän siellä säästy jäätymiseltä…ja räjähtämiseltä.

Toissapäivänä Anu soitti puoli kuuden aikaan illalla. Piti kuulemma lähteä Nuuksioon. Katsoin toimiston ikkunasta ulos. Oli pimeää ja tihkusade kimalteli katulamppujen valossa. Täysin järjetön ajatus.

Kahtakymmentä yli seitsemän olin luultavasti tehnyt henkilökohtaisen nopeusennätyksen rinkan pakkaamisessa ja nousin junaan Huopalahden asemalta. Voimistuva sade huvitti omalla omituisella tavallaan. Leppävaarasta jatkoimme bussilla Siikaniemen parkkipaikalle ja kävelimme sysimustan, sateisen yön keskellä Holma-Saarijärven laavulle.

Paistettu makkara on hyvää. Suklaa myös. Nuotiota tuijotellessa, sateen ropistessa ympärillä, maailmasta ja elämästä jutellessa ahdistava työstressi suli pois. Hiillos hiipui ja uni kutsui.

Aamulla hiiri oli jotenkin päässyt käsiksi leipiin ja aamupala koostui suklaasta ja juustosta. Mitä pienistä. Toimistolla kävin suihkussa, mutta savun tuoksu oli työkavereiden mukaan melkoinen :)

Kuten näkyy, kopioin blogiin hieman kirjoitelmiani aiemmilta, blogia edeltäneiltä retkiltä. Samalla kopioin myös vanhoja valokuvakansioita osoitteeseen http://www.iki.fi/rvk/kuvat/vaellukset/. Samassa yhteydessä julkaisin myös valikoidut ja jälkikäsitellyt Kungsledenin kuvat. Kommentointi on sallittua, jopa toivottavaa.

Tein muutoksia myös käyttämääni kuvanskaalausskriptiin. Nyt yhden 10mpix kuvan skaalaaminen lähetyskuntoon kestää N800:lla reissussa noin kolme minuuttia, mutta skaalausten laatu on parantunut oleellisesti.

Kotisivuni osoitteessa http://www.iki.fi/rvk/ ovat myös jonkinlaisessa hapessa palvelimen vaihdon jäljiltä. Ne tarjoavat hieman taustaa siitä, kuka olen vaeltamiseni ulkopuolella.

30.08.2006 Ivalo

Lähdin kotoa aamuneljältä lentokenttätaksilla. Blue1:n lento nousi Helsinki-Vantaalta 5:30 aamuhämärässä. Elämäni ensimmäinen reittilento oli upea kokemus. Maailma näyttää kauniilta, kun korkealta katsoo. Aiemmat kokemukset lentämisestä ovat pienkoneesta ja helikopterista, jotein sain maailmaan taas aivan uuden näkökulman, kirjaimellisesti. Laskeutuminen Rovaniemelle ei tosin sujunut ongelmitta, vaan ensimmäinen lähestyminen keskeytettiin huonon näkyvyyden vuoksi. Taksikuski kertoi myöhemmin tämän olevan Rovaniemellä normaalia, sillä lentokenttä sijaitsee vaaralla. Ilmankos siellä riittää sumua.

Laskeutuminen ei myöhästynyt liikaa jatkoyhteyttä ajatellen ja jatkoin taksilla huoltoasemalle, missä taksi odotti hakiessani suklaat ja nestekaasut. Tämän jälkeen jatkoin linja-autoasemalle ja Ivalon bussiin. Matka ei ole ihan lyhyt, mutta eipä tänne tultu kiirettä pitämäänkään.

Ivalossa huomasin rinkan lantiovyön vahingoittuneen lennolla käyttökelvottomaksi. Lähikaupan myyjä tiesi kuitenkin kertoa, että paikkakunnalla on suutari. Kävelin pari kilometriä neuvottuun suuntaan ja suutari löytyikin suuren kalastusvälinemäärän keskeltä. Hän kuitenkin valitteli, että välineet on kesäksi pakattu pois ja ehdotti, että kysyn paluumatkan varrella bisnestään pyörittävältä verhoilijalta, josko hänellä olisi sopivat korjausvälineet. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla, joten lähdin verhoilijaa etsimään ja sain kuin sainkin lantiovyön korjatuksi. Vitosen hintakaan ei päätä huimannut. Verhoilija myös kertoi suutarin talvella kertovan olevansa talvilomalla ja keskittyvän silloinkin kalastusvälineiden myyntiin. Ei näitä pohjoisen ihmisiä voi ymmärtää.

Korjaus kuitenkin sai minut myöhästymään päivän ainoasta kuljetuksesta Lemmenjoelle, joten kävin hakemassa ruokaa lähikaupasta ja lähdin läheiselle leirintäalueelle yöpymään. Huomenna sitten.

02.09.2006 Postijoenlatva

Olo on rauhallinen. Päivä ehti jo vähän käydä voimille, mutta saavuin perille hyvissä ajoin vähän jälkeen kuuden. Samalla tuli todettua, että osaan edelleen suunnistaa kartalla ja kompassilla erinomaisen tarkasti, joskaan en nopeasti. Sijainti tuli tarkistettua GPS:stä kolmesti päivän aikana ja nekin valittujen selkeiden maamerkkien kohdalla hengessä ”olenhan minä juuri tässä”. Olin.

Edellinen yö tuli vietettyä Martiniiskonpalon lentopaikalla. Siellä on entinen ”puhelinkoppi” erämaakirjastona ja lattialle mahtuu mukavasti yksi mies ja oleelliset varusteet. Rinkka yöpyi sadesuojan kanssa ulkona. Paikka löytyi itse asiassa sattumalta, sillä olin suunnitellut telttailevani palolla ja käyttäväni lentokentän rakennusta tuulensuojana ruoanlaitossa. Mukavammin kävi.

Matka martiniiskonpalolle puolestaan oli koetellut lähinnä henkisesti. Tieto siitä, että on poistunut ihmisten ilmoilta teki omalla erikoisella tavallaan yksinäiseksi. Mielessä pyöri huoli suunnistustaidon nykytilasta, suurimittakaavaisesta kartasta, akkujen kestosta, säästä ja ihan pikkuisen myös perille ehtimisestä ennen, kuin minut ilmoitetaan kadonneeksi. Eikä tunturiin kuulu lähteä yksin, kaikkihan sen tietävät. Vaan kenen kanssa minä muka olisin lähtenyt? Monesti naisystävän, mutta edellinen tuli, hyvistä syistä, jätettyä. Ei silti, vaikka naisia on mukana kulkenut, ei toistaiseksi yhdestäkään olisi ihan näin rankkaan reissuun kaveriksi ollut. Mielessä ehti ajatusketjun jatkoksi käydä myös se hieman ikävämpi tapahtuma, että sain pakit söpöltä tytöltä, josta olin jopa oikeasti kiinnostunut. Sitten ajatukset eksyivät pojuun ja se taisi olla mielialojen varsinainen käännekohta. Kun vielä hieman myöhemmin kiipesin Kangasniemen päälle ja näin ensimmäistä kertaa sitä varsinaista karua Lappia, aloinkin olla pitkälti hymyilevä mies. Suunnistuskin selvästi sujui ja luonto lumosi kauneudellaan.

Tämä päivä oli pitkälti työvoitto. Eilisen karuuden jälkeen tuli tutustuttua tarkemmin myös toiseen lapin ominaispiirteeseen. Suollakin siis voi kasvaa puuvartisia kasveja. Ja paljon. Ja ne voivat haitata liikkumista varsin tehokkaasti. Pienellä kävelytekniikan hionnalla kulku kävi suhteellisen vaivattomasti kuitenkin myös vaivaiskoivikoissa. Nenällenikin lensin vain kerran ja sekin siihen viimeiseen vaivaiskoivuun erään suon reunassa, kun luulin, ettei jalkaa enää tarvitse niin huolella nostaa.

Perille pääsy tänne todella keskelle ei mitään oli uskomaton tunne. Peseytyminen ja pyykkien pesu kylmässä vedessä tuntuivat sillä hetkellä jopa hyvältä. Päivän matka oli takana ja luottamus omaan pärjäämiseen vahva. Yksinäisyyskin tuntuu nyt kotoisammalta. Täällä kokee asiat eri tavoin kaiken ollessa erilaista. Yön ”Hetki kahden” kännykän kuulokkeilla voi olla ylellisyys ja onkin pilvisellä säällä, sillä akut huutavat armoa. Hörppy Laphroaigia voi olla taivas. Ja ystäviään osaa arvostaa. Te, jotka osaatte tunnistaa itsenne edellisestä, kiitos kun olette olemassa. Täällä huomaa, miten minun arkeeni kuuluu loputon määrä mukavia asioita, joita vain ei tule ajatelleeksi. Ja taas toisaalta, täällä tuntee vahvasti elävänsä. Keskellä luonnon käsittämätöntä kauneutta ja jylhyyttä kokee jotain pyhää, jota ei juuri voi kuvailla. Se on mielentila. Omanlaistaan rakkautta maailmaan. Täällä on mukava olla. Erityisesti, kun sai jalkaan kuivat sukat ;)

03.09.2006 Vaskolompolo

Sade jatkuu. Koko matkan on taivas ollut umpipilvessä. Välillä tulee pientä tihkua ja välillä satelee. Kunnon rankkasadetta ei ole tosin sitäkään näkynyt. Toinen, mitä ei ole näkynyt, ovat ihmiset. Lähdettyäni erämaa-alueen puolelle en ole nähnyt ainoatakaan ihmistä. Edelliset kävijät tällä tuvalla ovat lähteneet 16.8. Siitä on jo yli puoli kuukautta. Korostaa yksinäisyyttä mielenkiintoisella tavalla. Mutta yksinäisyyteen tottuu ja se on alkanut jo näkyä. Ajatus siitä, ettei monien kilometrien säteellä ole ketään muuta alkaa tuntua jo ihan luontevalta.

Lapin luonto antoi myös tänään turhan koppavalle etelän miehelle opetuksen. Upposin molemmin jaloin suohon puoleen sääreen asti. Kuusamossa on tullut kuitenkin kuljettua soilla sen verran, että mahdollisuutta on tullut ajatelleeksi, vaikka aiemmin ei ole vahinkoa sattunut. Heittäydyin siis selälleni mättäälle ja avasin lantiovyön. Totesin maan takana sen verran kovaksi, ettei rinkkaa tarvinnut vetää pelastusvälineeksi ja irrottelin itseni suosta, missään vaiheessa minkäänlaista paniikkia kokematta. Itse asiassa jo selälläni, kun tiesin ettei mitään vaaraa enää ole, alkoi jo hymyilyttää. Pitikin yrittää, vaikka paikka näytti kehnolta. Sille suolle en enää lähtenyt, inttäminen luontoäidin kanssa keskellä erämaata kun tuntuu jotenkin sopimattomalta. Seuraavat suot taas toki ylitin, mutta suuremmalla kunnioituksella ja tarkemmin reittiä etsien.

Myös purojen ylityksiä tuli tänään useita ja lisäksi se reissun ensimmäinen kunnollinen kahlaus. Saapuessani Vaskojoelle Vaskonkuolpuman kohdalla huomasin, että tavanomainen vaellussauvan sahaus rantakoivikosta ja kiviä pitkin yli kenkien vedenpitävyyttä kiitellen ei toimisi tällä kertaa. Virta ei ollut voimakas eikä turhan syvä, vain ehkä jonkin verran vyötärön yli. Pohjakin oli tukevaa kivikkoa. Kahlaus ilman vaatteita rinkkaa uittaen olisi onnistunut, mutta olin kuulevinani yläjuoksulta kohinaa ja päätin tarkistaa sen ensin ja kuten olin toivonutkin, koskihan siellä kohisi. Sahasin itselleni tavanomaista pidemmän ja tukevamman koivun, sidoin kengät rinkkaan ja kahlasin sukat jalassa yli. Vettä ei ollut kuin puoleen reiteen, mutta virran voima tuntui silti. Kiirehtimättä, tarkoin askeleet valiten ja sauvasta tukea ottaen pääsin kevyesti yli ilman, että tasapaino olisi missään kohtaa horjunut. Vastarannalla puristin sukat kuiviksi ja laitoin kengät jalkaan. Niille, jotka eivät ole vaeltaneet neljää päivää sateessa täytynee mainita, että sukat olivat tämän jälkeen jopa hieman kuivemmat, kuin ennen ylitystä. Katselin hetken koskea ja nautin uuden kokemuksen tuomasta voitontunteesta.

04.09.2006, aamu. Vaskolompolo

Epätodellinen olo. Lähden pian kävelemään ja joitakin tunteja myöhemmin olen jälleen Soneran kuuluvuusalueella. Sinistä taivasta saati aurinkoa ei ole koko matkan aikana näkynyt, joten akut ovat liian vähissä Pöyrisjärvelle. Huiputettuani Peltotunturin aion siis ilmoittaa reitin muutoksesta, yöpyä tunturissa ja siirtyä jonkinmoisella autokuljetuksella huomenna Hettaan ladatakseni akut ja jatkaakseni etelään Hetta-Pallas reittiä. Tänään kuulen ja huomenna näen ihmisiä. Outoa.

04.09.2006 Peltotunturi

Leiri on pystytetty ja mies makuupussissa. Paikka on Muurijärven lounaisranta Peltotunturilla. Tätä päivää leimasi kiireettömyys. Alkumatkasta pidin paljon taukoja milloin milläkin tekosyyllä ja nautin olostani. Mitään kiirettä ei tosiaan ollut, sillä kuuden kilometrin päässä odotti erämaan pikatie, poromiesten mönkijäura. Sitä pitkin taittuikin suurin osa matkasta vauhdikkaasti ja hitaasta alkumatkasta huolimatta lähdin kuuden aikaan huiputtamaan Peltotunturia, jonka huipun saavutin puolisen tuntia myöhemmin. Koska kyseisellä huipulla kulkee myös Suomen ja Norjan raja, piti tietysti käydä ulkomailla. Tämän kokemuksen perusteella ei Norja Suomesta eroa.

Tämän päivän onnettomuus sattui puroa ylittäessä. Viimeinen kivi ei ollutkaan kivi vaan mutapaakku, jonka läpi jalka upposi puron pohjaan asti. Tämä oli kymmenisen senttiä enemmän kuin kengän varren mitta, joten sukkia sai taas puristaa kuivaksi. Tällä kertaa tosin vain yhden.

Leiripuuhissa tuli myös tehtyä uusi keksintö. Päätin asetella kosteaan maahan teltan eteiseen avaruushuovan ja huomasin sen täsmälleen saman pituiseksi kuin Akton sisäteltta. Avaruushuovan kulmissa olevien purjerenkaiden kautta sen sai siis kätevästi kiinni sisäteltan ripustuksiin. Eteisen lattian lisäksi sain vielä neliskulmaisen lattiallisen alueen teltan eteen, mikä on aivan uskomattoman kätevää. Miksi en keksinyt tätä aiemmin?

Auringonlasku näkyy tunturilla kauan. Pimeys on jo laskeutunut, mutta taivaanrannassa kajastaa vielä. Täällä on kylmää, kosteaa ja uskomattoman kaunista. Kylmyyteen auttaa hyvä makuupussi, kosteuteen varusteiden kuivatus aikanaan ja kauneudesta on hyvä nauttia tietäen, ettei Lapista tarvitse tulla pois vielä moneen päivään. Tänään aurinkokin näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Sää muuttui oikeasti eikä vain meteorologin lupauksissa puolipilviseksi ja oikea vaellusvaatetus t-paidaksi ja shortseiksi. Tämä seutu yllättää kerta toisensa jälkeen.

Taivaanrannan tummuessa ilmestyvät tähdet ja revontulet loistamaan kirkkaalle yötaivaalle tyynen tunturijärven yllä.

05.09.2006 Hetan majatalo

Aamulla heräsin pilven sisällä. Kosteutta joka puolella ja näkyvyys juuri sen verran, että rannasta löysin takaisin teltalle eksymättä. Aamutoimien jälkeen lähdin kohti tunturilla kulkevaa mönkijäuraa.

Uralla sitten tulivatkin vastaan ensimmäiset ihmiset. Pari eläkeläissetää polkupyörillään ja poromies mönkijällä. Eläkeläiset kertoivat olevansa palaamassa illaksi Hettaan ja tarjosivat kyytiä, jos moista ei sitä ennen löydy. Jatkoin Kalmankaltion autiotuvan kautta Kalmankaltion lomalle. Siellä tapoin aikaa juttelemalla erään vanhan sedän kanssa, joka oli tullut odottelemaan vaimoaan seurueineen. Olivat tunturikerhon naisporukalla lähteneet kaksi päivää minun jälkeeni Angelista. Arvelin hänelle parin päivän odotusta. Aikaa oli kuulemma varattu Perjantaihin.

Lopetettuamme jutustelun aloin keitellä lounasta ja juuri ruokaillessa poromies tuli paikalle mönkijöineen, jota hän alkoi lastata peräkärryyn. Hettaan oli kuulemma matka ja kyydillä pääsisin. Juttelimme Lapista, poroista, vaeltamisesta ja niin poispäin. Hän jätti minut Hetan majatalolle ja vietin illan saunoen, syöden tukevan illallisen seisovasta pöydästä, ladaten akut, juoden pari pitkää tummaa ja jutellen mukavia henkilökunnan kanssa. Varsinainen lepopäivä.

06.09.2006 Hannukuru

Aamiainen, jota ei itse tarvinnut valmistaa, oli kaunis asia. Kävin hakemassa kahvitäydennyksen paikallisesta ruokakaupasta ja suunnittelin hakevani viskitäydennyksen Alkosta. Paikasta ei kuitenkaan löytynyt pikkupulloissa viskiä, vain kolmea leijonaa. Ostin siis kuusikymppisen Strohin. Lisäksi kävin hakemassa luontokeskuksesta lisää rinkkaan ommeltavaa. Matkavalmistelujen ollessa kunnossa tilasin venekyydin järven yli reitin alkuun.

Nyt kun en ollut enää keskellä erämaata ja varomattomuus ei enää ollut hengenvaarallista keksin kokeilla, missä kunnossa oikeastaan olen. Kävelin 28 kilometriä Hetasta Hannukuruun kuuteen tuntiin ja varttiin, lounastaen välissä Pyhäkerolla. Pirun hyvässä kunnossa ilmeisesti, siis. Huomenna toinen mokoma Pallakselle, mutta tällä kertaa sillä tahdilla, jolla tätä hommaa oikeasti kuuluu tehdä. On muuten outo tunne nähdä tunturi kaukana ja pari tuntia myöhemmin kulkea sen viertä. Huomaa oikeasti liikkuvansa.

Tunturit ovat kauniita. Sitä ei voi kuvailla, se pitää kokea. Luonnon käsittämätön karuus ja jylhyys ovat periaatteessa sitä, mitä odotin, mutta kuitenkin niin paljon enemmän.

Autiotuvalla on reilusti porukka. Tämä on erityisen suosittu välietappi, koska tämä on hyvin tarkkaan puolivälissä Hetta-Pallas reittiä. Lisäksi täällä on erämaasauna, jossa tuli saunottua kolme kierrosta. Ihmiset ovat olleet mukavia ja puheliaita. Oikeastaan ihmisissä ei taida näin yksinäisyyden jälkeenkään, tai etenkään nyt, olla mitään kovin oleellista vikaa.

07.09.2006 Hotelli Pallas

Olo oli aamulla yllättävän hyvä edellisen päivän tykitykseen nähden. Kun tuvalla ei ollutkaan yksin, jo muodostuneet rutiinit sotkeutuivat ja aamutoimiin meni yllättävän kauan aikaa. Puoli kymmenen aikaan pääsin kuitenkin liikkeelle ja päivän mittaan ohittelin samalta tuvalta lähteneitä. Vauhti oli tällä kertaa varsin kohtuullinen eiliseen nähden.

Pallastunturilla alkoi jo tuntua, että kyllä täällä kuitenkin ollaan ihan oikeasti urheilemassa. Lähellä tunturin huippua oli risteys. Reitti kääntyi alas ja toiset reittimerkinnät kääntyivät ylös Taivaskerolle, Pallastunturin korkeimmalle huipulle, varsinaiseen huiputukseen. Sinne oli pakko kääntyä, luonnollisesti. Huippua lähestyessä aiemmin hyvin läpinäkyvinä säilyneet silmälasit huurtuivat umpeen kylmän tuulen kuljettamassa kosteudessa. Fleece oli huurussa ja vesipisaroita alkoi tipahdella lippiksen lipasta. Huipulla liehui repaleinen Suomen lippu Helsingin olympialaisten olympiatulen sytytyksen muistomerkillä. Näkyvyys oli parisen kymmentä metriä. Suomalainen hulluus. Niin.

Huipulta vaihtoehtoni olivat palata risteykseen tai laskeutua hieman pidempää länsireittiä, jolla tosin joutuisi kiipeämään vielä toiselle lähes yhtä korkealle kerolle. Lähdin länsireitille. Rasitus antoi jo vähemmän hienovaraisia merkkejä itsestään.

Eteläisemmältä kerolta laskeutuessa jalat olivat tulessa, mutta kantoivat tukevasti, mitä tiesin odottaakin. Joku muistaakseni ”tuskaretkiksi” itseään kuvannut porukka oli määritellyt tuskan siksi tunteeksi, kun heikkous poistuu ruumiista. Ei se välttämättä täysin perätön ajatus ole.

Vähemmän yllättävästi päätin yöpyä Hotelli Pallaksessa. Suihku teki taas hyvää ja ravintolan ruoka oli erinomaista. Nyt istun hotellin baarissa juomassa Glenlivetiä ja rentoudun. Märkä telttakin pääsee yöksin kuivauskaappiin.

Muut matkalla tapaamani vaeltajat ovat pääosin ihmetelleet reissuni pituutta, tahtia tai kulkemistani yksin erämaassa. Yleensä useampaa. Itsekin ihmettelen viimeistä, eihän se fiksua ole, vaan eipä ollut ketään lähtemään mukaankaan. Alkaa kuitenkin hiljalleen näyttää siltä, että taidan olla tässä lajissa oikeasti hyvä. Itsekin olen tyytyväinen omaan selviytymiseeni. Kuljen kuten haluan ja se tuntuu hyvältä. Jo nyt, jalkapohjien särkiessä, tekee mieli eteenpäin. Kolmisenkymmentä kilometriä päivässä tunturimaastoa näyttää, ollessaan riittävän vaativaa, olevan kova raja. Saa ollakin. On hienoa tietää rajansa silloin, kun ne ovat niin kaukana, että voi olla aidosti tyytyväinen itseensä.

Säätiedotus lupaa tuleviksi päiviksi sadetta. Levi kutsuu. Ja kotikin. Siellä odottaa lopulta erittäin miellyttävä elämä. Ja saa odottaakin, sillä Levi kutsuu vahvemmin. On hienoa huomata, että tässä vaiheessa matkaa tuntuu juuri tältä. Rakastan elämää.

08.09.2006 Mustakero

Jäätävä vesisade vei kaiken innon telttailuun ja jäin Mustakeron kämpälle pitämään sadetta. Seuraavalle päivätuvalle olisi matkaa noin 25 kilometriä ja seuraavalle autiotuvalle noin 37. Ajattelin mennä tänään aikaisin nukkumaan ja yrittää autiotuvalle huomenna.

09.09.2006 Äkäskeron huippu

Lähdin yhdeksältä aamulla kävelemään ja olin parilla puolen tunnin tauolla yhdeksältä illalla 35 kilometrin päässä Äkäskeron huipulla. Sää alkoi suosia jo alkumatkasta ja aurinko ilmestyi toistamiseen reissun aikana näkyviin. Kelpasi kulkea. Kun maisema alkoi hämärtyä hiljalleen saavuttaessani Äkäskeron huipun, ajatus viimeisestä laskeutumisesta ja autiotuvasta katosi saman tien. Ensimmäistä kertaa matkan aikana puolessa kilometrissä ilman pilviä. Toivottavasti ei ole aamullakaan, maisemat nimittäin ovat melkoiset.

Tunturissa on hauska telttailla. Ylimääräisenä mukavuutena kaasua on jäänyt yli hillittömät määrät autiotupien käytöstä johtuen ja nyt sillä on kätevä lämmittää telttaa. Lattiatasossa lämpötila on kolmisentoista astetta, katonrajassa pitkälti yli 20. Ulkona lienee jo lähellä nollaa, yöpakkasta kun oli luvassa.

200 kiometriä meni tänään rikki. Se lienee melko paljon. Olen nähnyt pilviin katoavia tuntureita, rakkakivikkoa, karuja jäkäläkankaita, pajun ja tunturikoivun peittämiä soita, kirkkaita tunturipuroja, koskia, kuukkeleita, poroja, kivi- ja hiekkapohjaisia järviä, revontulia ja mukavia ihmisiä. Tähän seutuun ei voi olla rakastumatta.

10.09.2006 Kalliokota

Onneksi en eilen lähtenyt Äkäskerolta. Kartan tekijä oli taas ”osannut” asiansa ja autiotupa oli Villin Pohjolan kolmiosainen varauskämppä.

Tänään tuli taas yritettyä liikaa ja eilisestä 35 kilometristä huolimatta yritin hätyytellä 30 kilometrin rajaa. Seurauksena olen ehdottomasti reissun ankeimmassa yöpymispaikassa, maalattiaisessa, kosteahkossa kodassa jonka penkit ovat varsin täsmälleen patjani levyisiä. Pari kilometriä takana päin olisi ollut autiotupa, mutta piti yrittää toiselle kodalle muutama kilometri edessä päin. Lopetin suosiolla, kun pienen tauon jälkeen ei meinannut päästä liikkeelle. Saa nähdä, kuinka pärjään huomenna tuntureilla.

Nyt alkaa jo olla koti-ikävä. Johtunee osittain olosuhteista, mutta olen myös ollut kauan poissa. Kiehuva jokivesi Strohin lantrinkina piristää hieman. Tai väsyttää. Omilla tavoillaan kai molempia. Hämärän laskeutuessa on yksinäistä.

Yksinäisyys. Tavallaan tulin tänne hakemaan sitäkin. Ja löysin. Ja tulin sen kanssa hyvin toimeen, pidinkin siitä. Yksin on aikaa ajatella. Aikaa tutkia itseään ja maailmaa. Jotain siitä olen kirjoittanut, paljon jättänyt kirjoittamatta. Matka mieleeni ei ole julkaistavaksi, mutta matkan varrella on löytynyt paljon sanottavaa.

11.09.2006 Pikajuna 274

Matka on ohi. Perinteinen kotiinpaluumatkan punaviini nautitaan tällä kertaa yöjunan ravintolavaunussa. Matka kestää yksitoista ja puoli tuntia, mutta siirtynen nukkumaan kauan ennen ravintolan sulkemista puoli kahdelta. Juna saapuu Helsinkiin puoli yhdeksältä aamulla. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin ja sillä näyttää olevan kaikki edellytykset osoittautua varsin mukavaksi.

Härääminen aamulla oli yllättävän mukava. Makuupussi teki työnsä hyvin ja olo oli varsin loistava. Lihaksetkaan eivät olleet juuri jumissa, kun olin eilen ymmärtänyt mitä ei enää kannata tehdä. Aamupala vauhditti hyvillä mielin matkaan.

Polut vilisivät Leviä tukikohtanaan pitäviä päiväretkeläisiä ja sain jatkuvasti vastata heittoon rinkan koosta. ”Vajaa pari viikkoa ja noin 250 kilometriä takana” muodostui vakiovastaukseksi melko pikaisesti. Ihmisistä kun oli ollut pulaa viime aikoina jaksoin vastailla ahkerasti jatkokysymyksiinkin.

Kätkätunturi, juuri ennen Leviä, oli reissun viimeinen huiputus. Puolikilometrinen meni jo rutiinilla ja matkaani huipulle hidastivat lähinnä pakkauksen koosta kyselijät. Näköala oli lumoava, loistava päätös matkalle.

Pitkä matka ja yksinäisyys tekevät mielelle jotain, mikä on hankalaa pukea sanoiksi. Tiesin lähtiessäni, että tulen itseni kanssa hyvin toimeen. Tuskin olisin muuten uskaltanut lähteäkään. Kuitenkin, vaikka matkan fyysinen haastavuus pitkälti vastasi odotuksia, olin pelännyt jonkin verran suurempaa henkistä haastetta. Yksinäisyys koetteli, mutta vain vähän. Suuremman osan aikaa se oli arvostettu ystävä.

Lappi ei näyttänyt minulle parhaita puoliaan, mutta siinäkin oli oma viehätyksensä. Opin arvostamaan tuota karua, jylhää ja julmaakin kauneutta ja palaan tänne varmasti uudelleen.

23.07.2006

Minun on hyvä olla. Sunnuntai, kolmas matkapäivä on taittumassa iltaan. Istun nuotiolla odotellen auringon painumista mailleen. Leiri on pystytetty ja puhdasta juomavettä suodatettu. Pyykit ehtii pestä huomennakin. Enää ei ole kiire minnekään. Siispä rentoudun ja kirjoitan.

Lähdin Kuusamoon matkalla olevien vanhempieni kyytiin perjantaina kolmen aikaan Helsingistä. Kauas on pitkä matka ja polun alkuun Susisaareen pääsin yhdeltätoista, aloittaen kilpajuoksun aurinkoa vastaan. Luonnollisesti hävisin ja pimeys oli jo laskeutunut päästessäni vihdoin leiripaikalle. Reittimerkinnät hävisivät ajoittain näkyvistä juuri, kun niitä olisi eniten tarvinnut ja karttakin on hieman vanhahtava. Näiden yhteispelillä ja gps:n tarjoamalla uskon vahvistuksella taivaasta käsin löysin kuitenkin aamuyön alkupuolella perille. Mustajärven nuotiopaikka ei juuri mukavuuksia tarjonnut, mutta löytyi sentään puukatoksen vierestä tasainen ja kuiva Akton kokoinen maakaistale. Väsy oli melkoinen ja pikaisen nuudelikeiton jälkeen siirryin yöpuulle suopursujen tuoksuessa miellyttävästi ympärillä.

Heräsin aamulla viiden ja puolen tunnin yöunen jälkeen, mutta polku kutsui vahvemmin kuin makuupussi. Aamuvellit siis siirrettiin pikaisesti vaeltajan sisäpuolelle ja matka varsinaisesti alkoi, edellisen päivän jäätyä lähinnä pikku pyrähdykseksi. Polku kulki enimmäkseen kuivilla mäntykankailla ja julmetun suuria pirunpeltoja näkyi tuon tuosta. Vihtahousu lienee pitänyt pohjanmaan metsiä erityisen sopivina viljelyspuuhille. Hyviä naapureita tuntuvat kristittyjen kanssa olevan, sillä Matoharjulla tuli vastaan vanha Metsähallituksen kämppä, joka oli siirtynyt paikalliselle seurakunnalle hiljentymistuvaksi. Otin nähtävyydestä valokuvat ja kertoilin vieraskirjaan, että omanlaisellaan pyhiinvaelluksella sitä tässä minäkin, joskaan en likikään kristillisellä.

Matoharjun jälkeen näinkin sitten ensimmäiset vaeltajat reitillä. Reiteistä ja maastosta vaihdoimme muutaman sanan. Miehet kertoivat myös, että noin kilometrin päässä on toinenkin ihme kulkijoiden määrään nähden, isä tyttärensä kanssa. He saapuivat Kirves-Heikin kanavalle juuri kun olin saanut pulloni täytettyä ja kyselivät reittiohjeita. Katselimme karttaa ja hyvä, sopivan lyhyt mutta kuitenkin rengasreitti takaisin parkkipaikalle löytyikin. Suodattimeni kirvoitti keskustelun varusteista, joka hänen iPaqinsa kautta eteni siihen, että kyseli kirjoittelenko vaellusjuttuja jonnekin nettiin. Kerroin, että vaellussivut ovat vielä vähän vaiheessa, mutta tulossa. Annoin sivujeni urlin ja toivotimme toisillemme hyvää matkaa. Jos luet tämän, kirjoittele toki maili kertoaksesi.

Koukkusen nuotiopaikalla odotti taivaallinen yllätys. Kymmenittäin hilloja. Herkullisia, suuria, kypsiä hilloja. Jumalten marja. Hilla on itsessään riittävä syy jopa pienelle polulta poikkeamiselle ja satunnaisia matkan varrella vastaan tulleita oli tullut jo aiemmin samana päivänä poimittua. Tämä uskomaton herkkupaljous oli jotain ihanaa. Lykkäsin lounasta hetkisen ja keskityin kulkemaan näitä luontoäidin lahjoja keräämässä rahkasammalikossa ja olin niin tyytyväinen elämääni.

Lounaan jälkeen jatkoin matkaani melko mitäänsanomattomassa, hakkuuaukeiden ajoittain koristamassa maastossa Ruutanan nuotiopaikalle. Kivikot matkalla ovat ajoittain mielenkiintoisia ja pitkospuilla kuljetaan täällä päin maailmaa myös muiden kuin vain märkien paikkojen yli. Aurinko paahtoi ja jatkuva kivikossa kulkeminen kyseli jo hissukseen, vaeltaako täällä mies vai nörtti. Vastasin kysymykseen, jotta sekä että ja lopulta viihdyin kokolailla hyvin hien ja aurinkovoiteen coctailin kiiltäessä käsivarsilla. Maisemia ei niinkään ollut kiittäminen, vaan matkaa. Hyvä mieli kumpusi vapaudesta olla itsekseen omin jaloin liikkeellä. Edes pään sisäinen jukeboksi, jonka päivän suosikkikappale oli en-tiedä-kenen ”partisaanit”, ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Yritys toki oli sinäänsä hyvä, kappale kun kertoo venäläisten partisaanien edesottamuksista Suomen puolella sodan loppuvaiheessa.

Polun loppuosa seuraili ojan reunaa jossakin reilusti kuivia mäntykankaita kosteammassa sekametsässä. Sen, sekä illan saapumisen olivat huomanneet myös hyttyset, joiden taukoamaton konsertti ja vähemmän toivottu lähentely alkoivat hieman laskea mielialaa. Keskustelin itseni kanssa siitä, pitäisikö ottaa näitä naaraita karkottava odorantti käyttöön. Yritin kuitenkin selittää itselleni, etten ollut sitä tähänkään mennessä tarvinnut. Lopulta ilmeinen ero olosuhteissa vain valkeni. Päivällä hyttysiä oli ollut vähemmän. Teho-off rinkasta ja elämäni helpottui. Olettaisin, että hyttysten ei. Nuotiopaikka itsessään ei ollut kumoinen ja ajatus suihkusta, joka odottaisi kolmen ja puolen kilometrin päässä Valkeisjärven leirintäalueella ei tehnyt valintaa edes hieman valittavin jaloin vaikeaksi. Jatkoin matkaani, kulkemassahan täällä ollaan.

Kuten arvata saattaa, olin ainoa telttailija koko leirintäalueella. Mökkiläisiä sitten riitti senkin edestä. Teltta-alue oli fiksusti nuorta männikköä, jota pohjustivat sammalet, jäkälät ja kanervat. Männyt eivät olleet juuri telttaa korkeampia, mutta vihreä asumukseni katosi niiden keskelle täydellisesti. Kävin suhkussa ja join pari pitkää tuoppia, joiden hinta tietysti oli tähtitieteellinen, kuinkas muuten. Suihkunraikkaana Pringlesejä tuopin ääressä terassilla mutustellessa jalkojen kertoessa hyvin tarkasti mitä olikaan tullut tehtyä oli kerrassaan erinomainen olo. Menin nukkumaan ennen puolta yötä ja nukuin makeasti, kunnes aurinko herätti lämmöllään.

Aamutoimia tehdessäni kävin hakemassa vettä keittokatoksesta ja perunoiden sulotuoksusta ei voinut erehtyä. Kommentoin rouvashenkilölle, että kateeksi käy, näin vaeltajalla kun ruoka on kovin pussipainotteista. Kun olin lähdössä takaisin aamupalapöytäni ääreen tämä mukava rouva tarjosi heiltä yli jääneitä perunoita. Tuolla rinkassa ne nyt odottavat ja tulevat kruunaamaan iltaruokani, kun kohtapuoleen alan sitä keitellä. Pidän ystävällisistä ihmisistä. Kukapa ei.

Muutama kilometri Valkeisjärveltä on metsähallituksen vuokramökkejä nimellä ”Korsukylä”. Ketään ei näkynyt olevan häiriintymässä, joten kävin uimassa ensimmäistä kertaa matkan aikana. Laituri oli turhan kutsuva, että väliinkään olisi voinut jättää. Pukeuduin ja jatkoin matkaani Jatkonjärvelle, missä pidin lounastauon. Paikka lienee Metsähallituksen entinen nuotiopaikka, sillä nuotioringit olivat jäljellä ja maassa oli hiiltynyt kohta paikallla, missä liiteri on luultavasti joskus sijainnut. Kärpäsiä riitti koko päivän riesaksi asti ja nälkä oli kova, siispä tein nopean ja täyttävän ratkaisun ja ahdoin itseeni pussillisen Reiterin tuotteita. Onnistuin ärtymään kärpäsille siinä määrin, että piti taas vaikeamman kautta palauttaa mieleen, miksi se olikaan kun niitä ei pitänyt lätkiä. Puhdistaessani tahraa päätin, että opetus oli taas tälle kesää saatu ja ne tosian ovat vähemmän harmillisia elävinä.

Jatkonjärven ja karhunpiilon välillä onnistuin taas saamaan itseni uskomaan, että Savotta on oikeasti mukavin kantaa viilekkeet käyttöohjeen mukaisessa pituudessa, niin nurinkuriselta kuin se aina tuntuukin. Kiristin viilekkeet, rinkka lopetti valumisen ja hartiat kiittivät. Ryhtikin suoristui kertaheitolla, mikä oli ihana asia pitkosilla ja helpoilla polkuosuuksilla, vähemmän kivikoissa ja hakkuuaukeilla. Toimenpiteen hyödyllisyydestä ei silti jää epäilystäkään. Kyllähän minä tämänkin muistin, mutta on taas niitä asioita, jotka pitää kokeilla vaikeamman kautta kerta toisensa jälkeen. Onneksi yleensä opin kerrasta, vaan poikkeus jälleen vahvistanee säännön. Siis siinä oikeassa merkityksessä, eli vasta satunnainen taliaivoisuus ja sen huomioiminen osoittaa, että tässä on jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja säännönmukaisesti toimin yleensä toisin.

Juuri ennen Karhunpiiloa näkyi sitten se polun nimikkoeläinkin. Metsäpeura katseli minua pitkän tien päästä ja jolkotteli sitten pois näkyviltä. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja lähestyessäni se tuli vielä mutkan takaa katsomaan, mikä kummajainen sieltä oikein tulee. Tällä kertaa sain jo hyviäkin kuvia. Astellessani vähän lähemmäs sarvipää hyppäsi metsän sille tarjoamaan turvaan. Karhunpiilo oli sitten varaustupa, eikä edes Metsähallituksen. Kyltti tien päässä kertoi asiattoman oleskelun kielletyksi, mutta koska olin laskenut sen varaan, että saisin sieltä vesitäydennyksen ja pulloni oli näin ollen tyhjä, katsoin oleskeluni erittäin asialliseksi, seuraava vesipaikka kun oli vasta täällä. Täytin pulloni ja lähdin päivän viimeiselle etapille.

Pystytettyäni leirin Vähä-Valvatille kävin uimassa ja sytytin nuotion. Tässä lämmössä on mukavaa. Kärpäset ovat kaikonneet ja hyttysiäkin ilmaantuu hyvin, hyvin harvakseltaan. Olo on kerrassaan loistava. Pieni huoli on kännykän akusta, joka näyttäisi olevan loppumaan päin. Toivottavasti huomenna paistaa aamusta aurinko, niin voi lopettaa murehtimisen. Vaan ehtiihän se, näitä akkuja on toinenkin.

Miksi minä oikein lähdin tänne? Ei lomapäiviä liikaa ole. Tämä vain tuntui parhaalta tavalta niiden käyttämiseen. Saan olla itsekseni keskellä luontoa ja ajatella rauhassa, mitä mieleen vain tulee. Irtiottoa arjesta, sitä tämä on. Ja itsensä tutkimista. Ja maailman. Luonnon keskellä asioita on helppo katsoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Ottaa välimatkaa omaan elämään. Ja tuntemassa eläväni. Särky jalkapohjissa, väsyneet lihakset, rinkan ja housujen hankaamat hiertymät ja jopa hyttysenpistojen hienoinen kutina muistuttavat kaikki siitä, että ylitän rajoja. Mukavuus ei aina löydy vaikeuksien välttämisestä vaan se voi löytyä myös hallitun itsensä kiduttamisen tuomasta euforiasta ja onnistumisen tunteesta. Kyllä, olen täällä hakeakseni nautintoa. Ja rentoutuakseni. Palatakseni taas hieman paremmin tavanomaisia haasteita jaksavana.

24.07.2006

Aamulla herätessä ei poikkeuksellisesti ollut kuuma, joten vastattuani luonnon kutsuun jatkoin uniani. Sää oli harmaa ja ilma oli kostea. Ei tullut siitä pyykistä sitten mitään. Ei tosin väliksi, sillä kilometrit näyttävät loppuvan kesken ennen vaatteitani jo tässä vaiheessa. Kävelin siis tänään eilisillä sukilla ja huomiseksi riittääkin puhtaat. Hoidin aamun askareet ja lähdin kulkemaan.

Valvatin autiotupa oli yllätys. Tämä tosiaan oli autiotupa ja siellä oli vieläpä sauna. Tämän kun olisin tiennyt, olisin jatkanut eilen vielä muutaman kilometrin. Otettuani valokuvat ja harmiteltuani tilannetta lähdin jatkamaan Ahvenlammelle päin. Ahvenlammella keittelin tukevan lounaan. Jäljelle jääneet eilisestä italianpadasta ja kuivatusta jauhelihasta, jotka olivat toimineet illalla perunoiden mausteena. Hyvää oli ja nälkä lähti. Tyytyväinen mies jatkoi matkaansa etelään.

Olin suunnitellut ottavani vesitäydennyksen Pitkälahden tuvalta, mutta joko karttani on taas suurpiirteinen tai kaivo vaikeasti löydettävissä. Vettä oli kuitenkin jäljellä puoli pulloa, joten päätin jatkaa Jyrkkäniemeen mieluummin kuin lähteä hakemaan vettä jokusen sadan metrin päästä lahdesta, jonka nimeä tupa kantaa. Jyrkkäniemessä itse nuotiopaikka olisi vaatinut myös muutaman sataa metriä reitiltä poikkeamista, mutta koska halusin vettä enkä taukoa, täytin pulloni rannasta, jonka vierestä reitti kuitenkin kulki. Sitten jatkoinkin Sysilammelle yhtä kyytiä. Nyt kansallispuiston alueella maisemat olivat kauniimpia. Suojelulle lienee syynsä. Avohakkuitakaan ei yllättäin enää näkynyt. Polutkin olivat paremmassa kunnossa suuremman retkeilijämäärän ansiosta. Eivät kuitenkaan liian kuluneita ollakseen vaikeakulkuisia, kuten monella suositulla reitillä. Mukavaa olla täällä. Ikävää tosin on, että kansallispuistoon saapuminen merkitsee retkeni lopun lähestymistä. No, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja uusia reissuja tulee vielä paljon.

Nyt istun sysijärven laiturilla kalastamassa. Tai oikeastaan onki uiskentelee vedessä loistavana tekosyynä istuskella ilta-auringossa. Tänään kilometrit olivat suloisen helppoja. Jalat olivat keksineet mistä on kyse ja askel oli pitkä ja kepeä. Pitkistä aamu-unista ja aikansa ottaneesta lounaasta huolimatta saavuin tänne sysilammelle parinkymmenen kilometrin päähän hyvissä ajoin. Rasitus ei juuri tuntunut jaloissa eikä kivikkokaan enää tänään paljoa hidastanut. Jalat löysivät kuin itsekseen sopivat paikkansa ja Lowan menopelien haastavahkoksi tehtäväksi jäi teeskennellä,että kiven särmäkin on kunnollinen jalansija. Ne suoriutuivat urakastaan kiitettävästi ja ylistettävästi. Muutenkin olen varsin tyytyväinen varusteisiini. Kaikki toimii kuten pitää ja loppu on vain miehestä kiinni. Pullamössöilyä, mutissee joku tässä kohtaa. Puukko ja kumisaappaat koulukunta saa toki tehdä kuten lystää, mutta minä voitan mieluummin todellisia haasteita kuin keinotekoisia. Sellaisia, joita ei voiteta kunnollisilla varustehankinnoilla, vaan sisulla. Luulin lähteneeni tänne tekemään sitä. Mukamas kävelemään pitkänkin matkan. Oletin, että kilometrit kuluessaan söisivät voimia. Höpsis. Kun rajojaan ei ole ylittänyt vaan kulkenut sen mitä mies kestää, kilometrit vain helpottuvat kertyessään. Tulipa tämäkin opittua. Seuraavaksi niitä varmaan tarvitaankin reilusti lisää. Mutta jos nyt ensin tämä syksy ja pikkuinen Hetta-Pallas, sekä jo tutuksi tullut Karhunkierros.

25.07.2006

Reissu on ohi. Istun pikajunan ravintolavaunussa punaviiniä maistellen. Tavallaan kilometrit loppuivat kesken, tavallaan taas olen tyytyväinen, miten vähän matka lopulta vaati. En siihen, että en lopulta tullut kuntoni rajoille vaan siihen, että tehdäkseni sen minun täytyy tehdä jotain vaativampaa. Olen kovempi mies kuin uskoin ja siinä ei ole mitään masentavaa. Tämä polku loppui kesken, mutta polkuja riittää kuljettavaksi.

Sysilammella yö sujui yllättävän hankalasti. Ihan kuin en olisi saanut unta neljän seinän sisällä, vaikka lämpötila olikin miellyttävä. Tämä ei tosin ollut pelkästään paha asia, sillä yöllä herätessäni ja ulkona käydessäni huomasin taivaan punottavan kauniisti peilityynen järven takana. Tunnelma tallentui hyvin jopa valokuvaan.

Aamulla matka jatkui. Edellisen päivän kokemus antoi odottaa kilometrien kuluvan kepeästi ja niinhän ne tekivätkin. Söin leivän ja join kahvit termoksesta lintutornilla ja sen jälkeen jatkoin yhtä kyytiä opastuvalle. Tytöt osasivat kertoaa mistä bussit sivistyksen pariin lähtevät, sekä paikallisen taksin numeron. Selvittelin aikataulut matkahuollosta ja lähdin viimeiselle, kartan mukaan 6,8, mutta todellisuudessa 8,8 kilometrin pikamarssille ehtiäkseni ihmisen aikoihin Tampereelle kavereita tapaamaan. Vauhtia taisi olla kuutisen kilometriä tunnissa, äkkiseltään ynnäiltynä. Reitin loppuun pysäköintialueelle päästyäni tilasin taksin kivijärvelle, mistä bussi jyväskylään lähtee.

Salamajärven kansallispuisto ja salamaperän suojelualue olivat kaunista seutua ja tämä pidempi reittivalinta todella kannatti, kiireestä huolimatta. Yöpymäänkään ei ihan vain liikennevälineiden takia olisi halunnut jäädä, sillä olin opastuvalla jo puoli yhden aikaan. Tulipa kokeiltua sekin, miten vauhtia irtoaa pitkänkin matkan jälkeen. Hyvin irtoaa.

Taakse päin katsoen sain matkalta sen, mitä lähdin hakemaan. Kauniita pohjalaisia maisemia ja tunteen siitä, että tuli tehtyä jotain. Ja luonnon rauhaa, jota harvaan kuljettu reitti tarjoaa. Onnistuminen yli odotusten tarjoaa myös motivaatiota harjoitella ja itseluottamusta lähteä yhä vaativammille retkille. Sellaisille, jotka ovat pyörineet mielessä etäisinä unelmina. Jos vajaa satanen meni oikeastaan melko helposti, mitä voikaan lähteä kokemaan? Voinko pian lähteä tekemään niitä retkiä, jotka ovat olleet vain etäisiä unelmia? Uskon nyt, että voin.

Taisin saada tältä matkalta vähän enemmän, kuin osasin lähteä etsimään.

Olen kerännyt reissuja webiin vuodesta 2006. Pääsääntöisesti kyseessä on ollut vain lyhyt maininta, mutta parista reissusta on tullut kirjoitettua pidempikin kertomus. Aiemmat reissukertomukset tulevat siis nyt tähän, lähinnä arkistointitarkoituksessa.

Kauden 2006 retket

Repovesi 24-26.03.2006, 35km

Vaelluskauden avaus lapsuudenystäväni Henri Keron kanssa. Yhteisiä reissuja tulee tehtyä usein.

Nuuksio 21-23.04.2006, 25km

Kauden avaus silloiselle naisystävälle.

Sipoonkorpi 29.04-01.05.2006, 40km

Vappureissu yksin aiemmin itselleni lähes tuntemattomaan sipoonkorpeen.

Liesjärvi & Torronsuo 16-18.06.2006, 60km

Uusia maisemia ja uusien varusteiden testausta ennen heinäkuun Peuranpolun vaellusta.

Peuran polku 21-25.07.2006, 90km

Pidempi vaellus Pohjanmaan kangasmailla. Matkakertomus erillisessä bloggauksessa.

Lemmenjoki ja Pallas-Ylläs 30.08-11.09.2006, ~250km

Lappi kutsui ja kutsuun vastattiin. Matkakertomus erillisessä bloggauksessa.

Nuuksio 7-8.10.2006, ~5km

#vaelluksen miitti. Oleilua ja oluilua.

Koli 3-5.11.2006, ~30km

”Myöhäinen ruskaretki” Henkan kanssa. Lunta oli maassa kohtalaisesti ja pakkanen lähestyi 20 astetta.

Kauden 2007 retket

Kurjenrahka 23-25.02.2007, ~25km

Retkeilykauden avaus suolla hiihtämällä. Aloitin reissun yksin, mutta toisena reissupäivänä Anu (tuttuja #vaellukselta) päätti liittyä seuraan. Upeat hiihtokelit.

Valkmusa 03-04.03.2007, 22km

Lyhyt hiihtovaellus tunturikerho Kavtsin porukalla. Ensimmäinen kerta, kun olen mukana todella isossa retkiseurueessa.

Nuuksio 23-25.03.2007, ~45km

Rinkka selkään ja Espoon metsiä koluamaan. Oittaan, Pirttimäen, Luukkaan ja Nuuksion ulkoilualueita tuli nähtyä, sekä löydettyä 22 geokätköä.

Korppoo ja Nauvo, Turun saaristo 05-07.04.2007, ~45km

Saaristoteitä, luontopolkuja ja geokätköjä.

Teijon retkeilyalue 20-22.04.2007, 46km

Harjoitusvaellus uuden reissukaverin kanssa kesän Ruotsin reissua varten. Räntää tuli taivaalta ja lämpötila viihtyi nollan tienoilla, joten saimme erinomaisen sopivaa käyttökokemusta varusteiden hienosäätöä varten.

Nuuksio 04-06.05.2007, ~30km

Taas reissussa Katan kanssa, tällä kertaa geokätköilyn merkeissä Nuuksion kansallispuiston alueella.

Evon retkeilyalue 16-19.05.2007, ~50km

Lähdettiin katsastamaan tämäkin retkeilyalue. Aurinko-Ilves yhdysreittiä paikalle ja Päijänne-Ilves yhdysreittiä pois.

Tämän jälkeen tapahtuneet reissut sitten löytyvätkin tästä blogista sellaisenaan.

21.10.2007 14:45

Reissu alkaa Tunturiladun osalta olla ohi. Kavtsilaiset ovat lähtenet kohti Helsinkiä ja Login porukka laittaa tupaa lähtökuntoon, osin jo talveen varautuen. Muista kavtsilaisista poiketen olen jatkamassa Turkuun geokätköilijöiden illallistapahtumaan ja sieltä yöksi kotin Helsinkiin.

Tänään käytiin Rantapihasta käsin kävelemässä Kuhankuonolle. Siellä tuurasin gepsiä ja näytin suurinpiirtein kätkön sijaintipaikan. Suurella joukolla etsittiin, mutta löytäjä oli vähemmän yllättävästi samainen poika, joka oli eilen pitänyt yllä hyvää matkatahtia.

Ennen kuhankuohoa kävimme kääntymässä Takalevon pirunkirkolla, jonka paikalliset kristityt ovat omineet kirkkokäyttöön. Yllätyin vähemmän miellyttävästi kun seurueen huilisti päätti soittaa paikalla virren järjestettynä tapahtumana.

Ennen lähtöä söimme vielä lounaan samaa erinomaista kalakeittoa, kuin eilen. Turussa taidan hakea vielä jokusen kätkön ennen illallista.

20.10.2007 22:30

Ennen saunaa tuli käytyä vielä pienellä kävelyretkellä Lakjärvellä. Varsin hieno paikka, erityisesti ilta-auringon valossa. Saunoessa tuvan ”isäntä” yllätti tarjoamalla saunaoluen, kun olin ajattelemattomuuttani pelkän viskin varassa liikkeellä. Mukavaa porukkaa nämä tunturilatulaiset. Login saunan erinomaisuus täytyy myös todeta.

Ilma tuntuisi olevan lämpimämpi kuin viime yönä, jolloin pakkasta oli muutama aste. Nyt lämpötila lienee nollan pinnassa pilvipeitteen ansiosta. Toisellekin kerrokselle solumuovia voisi löytää käyttöä, joskin tälläkin ratkaisulla tarkenee mainiosti, makuupussi kun on kohtalaisen lämmin. Varsinaisia talvivaelluksia varten voisi hankkia Akton pohjan muotoisen solumuovin lisäeristeeksi, ahkiossa kun saa kätevästi tavaraa kulkemaan.

Normaaalisti en ole tarvinnut näissä lämpötiloissa vielä untuvatakkia, kun olen omilla reissuillani pysynyt sen verran ahkerasti liikkeellä. Tällaisella enemmän retki- kuin vaellushenkisellä reissulla istuskelua tulee kuitenkin sen verran paljon, että olisihan tuo ollut miellyttävä mukana.

20.10.2007 14:12
N 60 42.762 E 022 23.532

Toiset löysivät karpaloita ja sieniäkin löytyi peräti kymmenkunta, joskaan ei minun toimestani. Kävimme pienemmällä porukalla kävelemässä lintutornille ihailemaan suota. Menomatkalla kuljettiin hieman hiljempaa, mutta paluumatkalla eräs kymmenvuotias juniori otti johdon ja vauhti oli vähintään riittävä. Ei hengästymään kuitenkaan päässyt.

Laavulle palattuamme söimme eväät ja kohtapuoleen alamme puuhaamaan paluumatkaa Login tuvalle, missä pitäisi olla neljän maissa tarjolla keittoa ja sen päälle saunomista.