Tekijä: Valtteri Kokkoniemi

Päivän automatkalle osui geokätkön esittelemä Karhunpesäkivi, ontoksi kovertunut siirtolohkare. Saapuessamme parkkipaikalle siellä oli myös kanarialainen motoristiseurue, joka kuitenkaan ei jokusta kymmentä metriä kiven luo kiivennyt, vaan kuvasivat pipopäisen karhupatsaan sekä matkamuistomyymälän ja jatkoivat matkaansa.

Pääsimme illansuussa Mehamniin ja lähdimme yötä vasten maastoon. Ilmassa oli jonkin verran sumua ja tuuli oli pureva, joten polun alun nousuvoittoisuudesta huolimatta olo oli varsin mukava. Kun valo ei noin viiden kilometrin jälkeen enää riittänyt reittimerkintöjen seuraamiseen, pystytimme teltan pienen tunturilammen rantaan.

Orajoen mutka.

Eilen illalla saavuimme pimeän laskeutuessa Kajaaniin Cthulhu0 kätköilijäpariskunnan luo. Oman kahden hengen vapaasti seisovan teltan puuttuessa äidiltä lainattu Hannahin kupoliteltta tuli samalla testatuksi.

Matkaa on tehty verkkaiseen tahtiin, tielle sattuvia geokätköjä tiheähköön tahtiin hakien. Täksi illaksi saavuimme Sodankylään, Orajoen laavulle. Teltta jäi suosiolla autolle ja yövymme kiintolaavuun ripustetussa rankisessa. Majapaikkakin löytyi juuri lähistöllä olevan geokätkön kuvauksen perusteella.

Ruska on täällä pohjoisessa jo hyvällä mallilla ja luonto hehkuu kirjavissa väreissä. Illatkin alkavat olla viileitä, eivätkä hyttyset juuri jaksa edes täällä metsäisemmän Lapin puolella lentää loppuillasta kovin tarmokkaasti, nuotion poistaessa viimeisetkin innon rippeet.

Huomisen suunnitelmissa on kohtalaisen aikainen liikkeellelähtö ja maastoon siirtyminen Mehamnissa hyvissä ajoin ennen iltaa.

Lomat ovat viime aikoina jääneet vähäisiksi ja tämänkin kesän lomat katosivat tehokkaasti, kun irtisanouduin Turvatiimiltä lähteäkseni Wiking Securitylle vuoropäälliköksi Jyväskylän asuntomessuille. Messut tulivat, olivat ja menivät ja nyt uusia työkuvioita etsiessä ehtii viettää myös vapaa-aikaa.

Heti messujen jälkeen lähdinkin Ruotsin puolelle Lappiin kalojen narrattavaksi suunnilleen samalla porukalla, kuin pari kertaa aiemminkin. Vaeltamisen kanssa näillä reissuilla ei tekemistä ole, mutta luonnosta nauttiminen ja ruokansa nostaminen järvestä ovat hienoja asioita, vaikka lähin tie rantaan asti tulisikin.

Perhokalastuskin lienee kuin polkupyörällä ajaminen – vaikka taito vähän ruosteeseen pääsisikin, se palautuu nopeasti aiemmalle tasolleen. Hapuilevan alun jälkeen perhonheitto lähtikin sujumaan odotetusti, eli varsin hyvin huomioiden vähäinen harjoitusmäärä, kunhan ei liikoja ryhtynyt yrittämään.

Porukan konkarit nostivat kalaa riittävällä tahdilla, että järven antimia riitti pöytään jatkuvasti. Oma kalansaaliini vaelluksella syötäväksi joutuvaa kokoluokkaa oli keskimäärin kala illassa. Nyt pienemmät harjukset olivat onnekkaampia ja henkensä heittivät vain pari noin kiloista harria sekä yksi pienempi taimen.

Ruotsalaiseen tapaan kuuluvat aluekohtaiset luvat, kalojen ahkera istuttaminen, sekä järvien rannoille kalastajia varten tehdyt laavut ja laiturit. Joissain paikoissa toimii jopa polttopuuhuolto, mutta tunnelmallisempaa on toki oman nuotionsa tekeminen maapuusta alhaisemman palvelutason paikoissa. Kalastuksen lomassa istuskeltiin ahkerasti nuotiolla syömässä makkaraa ja edellisen päivän kalansaalista foliossa kypsennettynä.

Perhokalastajien lisäksi porukassamme oli tällä kertaa yksi ”pluppaukko”, eli Pekka kalasti perhon sijaan heittokohoon kiinnitetyllä muutaman perhon litkalla, jota heitetään virvelillä. Tälläkin viritelmällä tuli yksittäinen pieni taimen, mutta muuten kalat eivät tyynellä kelillä vedenpintaa rikkovien molskahdusten lähellä innostuneet syömään.

Suomalainen eräperinne on pitkälti kuollut ja tämän päivän retkeilijöistä vain harva osaa metsästää ja kalastaa. Vastaavasti metsästäjistä ja kalamiehistä vain harva haluaa tai edes osaa kulkea ja asua luonnossa päiväkausia. Ne harvat, jotka ovat kiinnostuneet näistä taidoista kokonaisuutena joutuvatkin ammentamaan tietonsa ja taitonsa erilaisista lähteistä, opetellen yksittäisiä osa-alueita kerrallaan. Tämä on haastavaa ja hidasta, mutta palkitsevaa. Omalta osaltani katson olevani retkeilijänä varsin kokenut, mutta erämiehenä vasta aivan aloittelija. Toisaalta, kuten vaelluksessa, on erätaitojenkin opettelussa matka päämäärää tärkeämpi.

Megan järjestäjät halusivat tarjota oheisohjelmana vaellusmahdollisuuden ja pyysivät minua moista järjestämään. Kun oli muutenkin tarkoitus megan aikana tunturissa pistäytyä, ei matkaseuran mukaan ottaminen vaikuttanut mitenkään kelvottomalta ajatukselta. Keskiviikkoiltana lähdimmekin Janetzkyn, Shaminon ja Juhazin kanssa ylittämään Yllästä Kesänkijärvelle jokusen kätkön kautta. Matkalla löysimme rinteestä hieman päämäärättömän geokätköilijän näköisen matkalaisen ja kävi ilmi, että nimimerkin siveä sinkkuneiti matka kävi samoille purkeille kuin meidänkin alkumatkamme, joten seurue kaunistui oleellisesti Ylläksen huipulle asti.

Perillä Kesänkijärvellä paistoimme makkarat ja siirryimme unten maille. Seuraavana päivänä ohjelmassa oli Kesängin huiputus, purkin kautta sekin ja laskeutuminen itäpuolelle Bruno-karhua hakemaan. Sieltä suuntasimme takaisin Kesänkijärvelle ja huomenna takaisin autoille, tällä kertaa tunturi Kahvikeitaan kätkön kautta kiertäen.

Kelin käännyttyä sateisemmaksi, heikkenivät kiipeilymahdollisuudet. Matkaseuran mieli vei mökkeilemään ja Sandvikan rannassa mökkien lähettyvillä tuli opetettua matkaseuralle trädiankkurin rakentamista perinteiseen tapaan kiipeilyköydestä ja Lauri uskaltautui teknokiipeilyäkin kokeilemaan, kun iltasella ilmaantui sateeton hetki.

Kun luotettavaa kiipeilykeliä ei näyttänyt vähään aikaan olevan tulossa, päätimme Laurin kanssa lähteä tunturivaellukselle Norjan malliin. Reitin Lofoottien korkeimmalle huipulle piti olla kävelyretki, joskin rankemmanpuoleinen. Tiimin ollessa kokeneemmasta päästä, itseni tunturivaelluksesta ja Laurin alppiharrasteista, totesimme että pilvessä oleva huippu ei haittaa ja teemme minkä pystymme.

Matkan alkuun osui varsinainen sademetsä, märkää tunturikoivikkoa. Vettä tippuvat lahkeet valuivat toki suoraan kenkiin, mutta epämukavuudella on aste-eronsa ja märät kengät ovat monesti kuorihousuissa hautumista pienempi tuska. Koivikon loppuessa rinne jyrkkeni ja pilvien alareuna tuli vastaan, jolloin pääsin etsimään reittiä paikoitellen jopa pelottavan jyrkässä varvikossa näkyvyyden tippuessa kymmeniin metreihin. Edessä häämötti maailman raja, jonkinlainen harja, jonka jälkeen maasto mahdollisesti helpottaisi. Nelivedolla varvikkoa kavuten ja putoamisen sijaan kiipeämiseen keskittyen harja tulikin vastaan ja pääsimme jälleen kävelemään. Pienen napostelutauon jälkeen jatkoimme melko suoraviivaista reittiä opaskirjan neuvomaa harjannetta ylös, maiseman avautuessa aina kymmeniä metrejä kerrallaan. Toinen tauko ennen huippua sovittiin pidettävän 800 metrissä ja vähän ennen rajan tulemista vastaan todettiin, että sillä hetkellä kärjessä etenevä Lauri valitsee hyvän taukopaikan niiltä tienoin – kun maailma yhtäkkiä loppui kesken. Seuraavan harjanteen takaa paljastuikin pystysuora pudotus kaiken peittävään sumuun. Päätimme ylläpitää toimintakuntoa ja otimme keittimen repusta. Urheilujuomaa oli tarkoitus nauttia vasta huipulla kaiken mennessä hyvin, mutta Norjalainen tunturi osoitti olevansa eri mieltä.

Juomatauon jälkeen sovimme palaavamme satakunta metriä alas edelliseen kohtaan, jossa sivuttaissiirtymä näytti mahdolliselta ja yrittävämme vielä toista reittiä huipulle. Uusi reitti löytyikin, mutta sekin päättyi kallioihin, jotka olisivat ehkä olleet ylitettävissä joko kuivalla kelillä tai ainakin kiipeilyvarustein, joita emme kuitenkaan olleet mukaan ottaneet. Tuumaustauon jälkeen todettiin, että tiimin molemmilla jäsenillä on vielä reilusti jaksamista jäljellä, joten päätettiin yrittää kolmas ja viimeinen kerta uutta sivuttaissiirtymää ja uutta reittiä.

Tälläkin kertaa tuli vesiperä. Reitti haarautui kahteen mahdolliseen linjaan, joista kumpikin lähti yksinään yrittämään toista, sumuun välillä kuuloetäisyyden säilyttämiseksi huudellen. Kumpikin löysi taholtaan maastoa, joka ei ollut turvallisesti edettävissä märkänä ilman kiipeilyvälineitä, joten matka suuntautui alas.

Veden lätistyä kengissä riittävän pitkään, päätin paluumatkalla puroa ylittäessä vääntää sukat kuiviksi, kun käsien huuhtominen operaation jäljiltä oli mahdollista.

Pilvien raja tuli ennen pitkää vastaan ja pari edelleen hyvissä voimissa olevaa vaeltajaa palasi autolle hieman yli viiden tunnin ja yli 1200 vertikaalimetrin tarpomisen jälkeen ilman huiputusta, mutta kokemusta rikkaampina. Norjalainen, paikallisen näkemyksen mukaan vähemmän tekninen tunturikin näkyy esittävän haasteita, joita Suomen ja Ruotsin puolelta löytyy harvakseltaan edes haastavammista huipuista.

Teknisten ongelmien vuoksi ei ole tullut blogattua reissun aikana. Tämän vuoden pidempi retki suuntautui kiipeilyn merkeissä Lofooteille, saaristoon Norjan rannikolla. Paikka on varsin omanlaisensa ja suoraan merestä kohoavaa jylhää vuoristoa riittää enemmän, kuin kukaan ehtii koskaan kiivetä.

Retken aluksi majoituttiin Kallen kalastajakylän ilmaiselle leirintäalueelle ja käytiin viereisellä Paradisetin kiipeilyalueella harjoittelemassa tarpeellisia taitoja. Matkaseurankin tuottaessa oikeaoppisia ankkureita luonnollisilla varmistuksilla ja köysityöskentelyn alkaessa sujua, totesimme olevamme valmiita tositoimiin useamman köydenpituuden reiteillä.

Ensimmäiseksi haasteeksi valikoitui maltillinen Pianohandler Lunds Rute, viiden köydenpituuden 4+. Reitti oli kaikkien tasolle sopiva, joten jokainen liidasi, eli kiipesi ensimmäisenä vuorollaan. Itselleni valikoituivat ensimmäinen ja neljäs köydenpituus.

Reitti on helppo kiivettävä ja topokirjan kuvaus on tarkka, joten reitiltä eksymisen vaaraa ei ole. Kiipeily eteni lievän säätämisen merkeissä, mutta turvallisesti ja varmasti.

Seuraavaksi kaivattiin pidempää reittiä ja kohteeksi valikoitui Pedersenryggen. Topokirja kuvasi reittiä kahdella lauseella ja kiipeilyn greidiksi eli vaikeusasteeksi oli annettu 4 olettaen, että tarkoituksenmukaisin reitti löytyy ilman topokirjan apuja matkan edetessä. Pituutta reitiltä löytyy tuttavalliset 300m, joten kiipeily ei heti ollut loppumassa kesken.

Reitin toisella köydenpituudella pääsin sitten kokeilemaan kauhua sopivissa annoksissa tarjoiltuna. Edellinen liidaaja rakensi ankkurin ylitsepääsemättömän pystysuoran seinämän alle. Ennen lähtöä tieltä oli katsottu, että nurkan takaa pitäisi löytyä etenemiskelpoista maastoa. Liidivuoron sopivasti osuttua minulle, lähdin pätkälle, josta en nähnyt mitään – maailma loppui sivulla nurkkaan ja alapuolella oli pelkkää tyhjyyttä. Vaikka vaisto sanoo tyhjän päälle lähtemistä vaaralliseksi, voi itselleen kuitenkin kertoa, että vaistomme ovat kehittyneet ajalla, jolloin ei ollut iloisen värisiä sentin paksuisia nylonpunoksia pysäyttämässä epäonnistuneen kiipeilijän matkaa alas. Siisti putoaminen pystysuoralla seinällä, kun alla ei ole mitään mihin osua, on itse asiassa nykyvälineillä turvallisin mahdollinen tilanne. Vaisto ei siitä kuitenkaan kovin helposti hiljene ja korkeammalla, kuin koskaan aiemmin olin kiivennyt, pääsin ohittamaan nurkkaa sydän kurkussa.

Nurkan ohitus sujui ongelmitta ja sen takaa paljastui släbi – tasaisehko ja jyrkkä, muttei pystysuora kalliopinta, jonka uurteet ottivat ensimmäiset varmistukset sisäänsä luotettavan tuntuisesti. Ylempänä ilmeni kuitenkin uusi haaste, sillä seinämä oli täynnä irtonaisia kiviä. Irtokiven, edes otteena käyttämistä kestävän, taakse ei voi laittaa varmistuksia, sillä kiipeilijän putoamisen aiheuttama voima voi irrottaa kiven paikaltaan. Myös tukevastikaan paikallaan olevan irtokiven käyttäminen edes otteena on aina riskialtista, koska se voi pudota alhaalla odottavan varmistajan tai köyden päälle, kummankin ollessa tilastollisesti merkittäviä kiipeilijöiden kuolinsyitä. Kolmen hengen tiimiä ja siitä seuraavia kahta köyttä kiittäen löysin lopulta irtokivien seasta ankkuripaikan kallion itsensä halkeamasta.

Seuraavat köydenpituudet asettivat myös omia haasteitaan. Puolivälissä seinää jouduimme taas ylitsepääsemättömän seinämän alle. Alempaa olimme nähneet, että ankkuripaikalta näkymättömissä kulkee hylly, joka saattaisi mahdollistaa poikkikulun ja siirtymisen helpompaan maastoon. Vuoro osui Togelle, joka lähti kurkkimaan reunan yli. Havainto oli osunut oikeaan ja reunan takaa paljastuikin jopa aikuisen miehen kengän pituuden kokoinen hylly, mutta olisiko se varmistettavissa? Muutakaan reittiä ylös ei ollut, joten mies terävässä päässä lähti asiaa selvittämään. Kun ensimmäinen sininen Totem Cam löysi paikkansa ja Toge arveli saavansa vähän matkan päähän toisenkin kaman sisään, oli helpotuksen tunne ankkurilla merkittävä. Tästäkin haasteesta selvittiin ja matka jatkui.

Yhdeksän köydenpituuden jälkeen tiesimme, ettei huippu voi olla enää kovin kaukana. Aamuyön kylmä tuuli ja väsymys alkoivat tehdä tehtäviään ja ryhmän kunnon hiipuessa tarjouduin ottamaan seuraavan vuoron terävässä päässä. Mielenkiintoisen ja hauskankin savupiipun jälkeen pääsin suorastaan käveltävään maastoon ja kymmenkunta metriä edettyäni näin pätkän kirkasta nauhaa – edellisten tiimien laskeutumisankkurin. Jäljellä oli enää kävelyä ja köysissäkin riitti mittaa, joten suuresta köysikitkasta huolimatta jatkoin ilouutiset kerrottuani perille asti ja rakensin ankkurin varmistaakseni Togen ja Laurin ylös. Tämän jälkeen kukin vuorollaan kävi katsomassa maisemia 10m päässä sijaitsevalla huipulla, ennen laskeutumisankkurin vahvistamista pätkällä omaa nylonnaruamme, yhden köydenmitan laskeutumista alla olevaan solaan ja parin tunnin marssia alas. Kellon käydessä 05 aamuyötä saavuimme lopulta autolle, 14 tunnin kiipeämisen jälkeen. Pitkä reitti oli tullut kiivetyksi.

Eilinen meni Salamaksi nimettyä reittiä noustessa vasarattomana teknona. Otin itse ensimmäisen liidivuoron ja sen päätteeksi rakensin ankkurin ja asensin kiinteän köyden. Lounastauon jälkeen Simo jumaroi köyden ylös ja jatkoi eteenpäin kohti reitin varrella olevaa pulttiankkuria. Se tuli saavutetuksi, joskin pimeän jo laskeuduttua ja sinne asennettiin kiinteä köysi.

Tänään nousimme molemmat eilen saavutetulle korkeudelle asennettuja köysiä pitkin ja nostimme sinne portaledgen, putkista ja kankaasta rakennetun hyllyn. Sen kasaaminen osoittautui ensikertalaisille hieman haastavaksi, vaikka toimenpidettä olikin jo kertaalleen maassa ehditty harjoitella. Lopputuloksena oli pystytetty portaledge, jokunen valokuva jännästä perspektiivistä (sorry, pokkarin kuvia ei saa kännykkään, jolla bloggaan) ja sellainen väsy, kuin liiallisesta rehkimisestä kipeänä tapaa tulla. Aurinko oli juuri laskenut kun molempien jalat olivat jälleen maankamaralla.

Kiipeilyreissuja on tullut tehtyä läpi talven. Useamman päivän reissuilla on ollut majoitteena joko asuntovaunu tai teltta. Tällä kertaa tuli lähdettyä Olhavalle, Repoveden kansallispuistoon. Kyseessä on suomalaisen kalliokiipeilyn mekka, mutta näin talvisaikaan ei ole muita kiipeilijöitä näkynyt.

Saapuessa pelipaikoille hillosensalmelle myöhään sunnuntai-iltana kaivoimme ensin auton lumihankeen, jotta se ei olisi mahdollisten muiden kääntöpaikan käyttäjien tiellä ja pystytimme laavun sen viereen. Maanantai kului repoveden ylityksessä kolmeen kertaan, koska kiipeilyvarusteita tuli mukaan paljon ja ahkioita oli vain yksi.

Vilustuminen yrittää kovasti myös yllättää, mutta tekninen kalliokiipeily kun ei ole urheilua, niin buranan voimalla pyritään siirtymään kalliota ylös.

Tänä vuonna geovaellus suuntautui Kuhankuonon retkeilyreitistön maastoihin. Nyt neljättä kertaa järjestetyn tapahtuman ajatuksena on tarjota geokätköilijöille helppo tapa tutustua vaeltamiseen lajina.

Lähdimme liikkeelle perjantaina vesisateessa Kuhankuonon parkkipaikalta ja etenimme yötä vasten noin 7 kilometrin päähän Lakjärven laavulle, minne saavuimme puoli yhdentoista maissa. Tämä oli koko vaelluksen tiheimmin kätkötetty osuus, mikä hidasti matkavauhtia oleellisesti. Yövaellus sujui kokeneilta geokätköilijöiltä odotusten mukaan loistavasti, metsissä kun on kuitenkin paljon liikuttu. Duke97 oli saapunut suoraan laavulle ja tehnyt vaeltajille tulet valmiiksi.

Lauantain etappina oli noin 12km Töykkälän laavulle, jokunen geokätkö matkalta hakien. Lounaineen, geokätköineen ja puolukoineen matka saatiin kuljetuksi leppoista tahtia alle kuuden tunnin. Tälläkin kertaa tulet olivat valmiina ja geokätköilijöitä suuremminkin joukoin vaeltajia vastaanottamassa. Useampi seurue lähti kotiinkin, mutta varsinaisten vaeltajien kolmen telttakunnan lisäksi paikalla yöpyi myös muutama telttakunta autolla laavulle saapuneita kätköilijöitä. Iltaa istuskeltiin, lettuja paisteltiin ja mukavaa oli.

Sunnuntaina oli edessä enää matka yhden kätkön kautta lähtöpisteelle. Luontotalolla käytiin kuitenkin keittelemässä lounaat ja tämän jälkeen lähdin GreenJohnsonin ja AnneKk:n kanssa vielä Savojärven kierroksen loppuja purkkeja hakemaan, ilman pakkauksia. Tarkoituksena oli poimia myös karpaloita ja sieniä, mutta kumpiakaan ei löytynyt. Uudella reitillä käy siinä määrin vilinä, että olivat ilmeisesti jo löytäneet tiensä vikkelämpiin suihin. Palasimme siis vielä takaisin vaelluksen tulosuuntaan ja kävimme läpi matkalla havaitsemamme sieni- ja karpalopaikat, varsin tukevin tuloksin. Aurinko oli jo laskemassa, kun pääsimme parkkipaikalle ja aloittamaan kotimatkan.